CALLIAS: (pudistaa ymmärtämättä päätänsä. Saattaa Tiituksen entiselle paikalle). Oo, caesar, jos saisin vaan sinut rauhoittumaan ja kuumeesi ehkäistyksi!
TIITUS: Ei minun elämäni riipu sinun lääkkeistäsi, Callias. Sinut otin henkilääkärikseni en niin paljon siksi, että osaat keittää rohtoja, kuin siksi, että olet auguuri, enteiden lukija. Sano minulle, Callias, tiedätkö jotain varmaa ennettä, jotain merkkiä, josta voisimme arvata kuinka minun käy.
CALLIAS: (mietittyänsä): Uhraa uhri Jupiterille, ja savun kierteistä lue salaiset asiat.
TIITUS: Mitä sinä sanot!
CALLIAS: Jos savu nousee ylös, saat elää; jos se laskeutuu maahan, silloin vaativat jumalat sinua pois.
TIITUS: (itsekseen): Voi mitä kuulen! Sen olen kerran ennenkin tehnyt. Ja silloin puhui savu totta. Uskaltaisinko nytkin? (Calliakselle): Mitä sinä luulet? nouseeko savu korkeuksiin, vai luuletko sen jäävän maahan hiipimään?
CALLIAS: Ilma on tyyni, taivas kirkas. Mutta alttarin savu on aina oikullinen.
TIITUS: Callias, tuo siis minulle villatukko uhrioinaasta.
CALLIAS: (menee).
TIITUS: Taivas on kirkas, ilma on tyyni.—Mutta niinhän se oli silloinkin!