CALLIAS: (tuopi villatukon). Tässä, herra.
TIITUS: (ottaa villatukon, heittää sen tuleen ja kääntää kasvonsa pois). Callias, mihin päin savu menee?
CALLIAS: Se nousee, herra.
TIITUS: (kääntyy päin). Se nousee, se nousee! Suorana patsaana se nousee.
CALLIAS: Enne lupaa sinulle varmaa parantumista. Levähdät vaan muutamia päiviä vuoteellasi, sitten palajat Roomaan!
TIITUS: Palaan Roomaan takasin—jälleen hallitsen—jälleen kuulen ylistystäni.—Ah, Callias, ei se minua ilahuta. On niinkuin en olisikaan sitä tahtonut kysyä. Milloin kuolen, se on minulle sama. Minä tahdon tietää onko totta, että caesar elää kuoltuansa, kuten sanotaan. Elää minä tahdon. Maailmaa tahdon iankaikkisesti omistaa! Se on minun, Callias. Olen tuntenut, että se on minun. En minä voi siitä erota, en milloinkaan. Ah, Callias, sano, onko se niin, että caesar kuoltuansa nousee jumalien joukkoon?
CALLIAS: Se on vanha roomalainen usko. Ja ennekin lupasi sinulle elämää.
TIITUS: Etkö tiedä selvempää ennettä? Tuo savu nousee vaan siksi, että taivas on niin pilvetön ja ilma tyyni. Sano, sano, Callias!—
(Kuuluu kaukainen, kasvava ja taas hiljenevä ukkosenjyrinä,
ilman selvää alkua ja loppua).
Mitä se oli?