CALLIAS: Luulen ukkosen käyneen.
TIITUS: Niin, niin, se oli ukkonen—!
CALLIAS: Sepä harvinaista! Keskellä pilvetöntä taivasta ja kirkkainta päiväpaistetta!
TIITUS: Nyt minulla on vastaus. Kaikki, kaikki palaa takasin. Oh, sydäntäni kirveltää ja kuitenkin minä itken ilosta.
CALLIAS: Selitätkö tuon jyrähdyksen enteeksi, caesar?
TIITUS: Callias, minä luovun herruudesta.
CALLIAS: Luovut herruudesta? Sinä, joka tuskin kahta vuotta olet vielä hallinnut,—joka olet loistosi ja kunniasi kukkuloilla,—jonka vertaista ei maailma ole vielä tuntenut, eikä ole tunteva.
TIITUS: Suuresti erehdyt, kun luulet minua hyväksi. Ei. Minä vaan olen tahtonut luopua. Kaikki on siitä alkunsa saanut. Ah, siitä asti kuin en hallinnut, olen suurinta hallitsijaonnea kokenut. Sentähden olen päivä päivältä lykännyt tuonnemmaksi. Mutta nyt en voi enää lykätä tuonnemmaksi. Minä tahdon elää! Minä tahdon elää jumalien joukossa. Minä tahdon, Callias.
CALLIAS: (ymmärtämättä pudistaa jälleen päätänsä). Tahdotko nyt ehkä juomaani maistaa?
TIITUS: Sanomme Domitianukselle, että luovumme. Hän ottakoon kaikki.