Huone, jossa odottelin oli rikkaasti sisustettu, seinillä taideteoksia, permannolla mattoja, sohvia ja pehmeitä istuimia. Vieressä oli maukkaasti sisustettu sali parkettipermannolla ja flyygelillä. Tiedän monta venäläistä, joihin tämä kreivillinen komeus ja herrassäätyinen elämäntapa eivät vaikuta edullisesti. He ihmettelevät, miksi ei Tolstoi omassa perhe-elämässään ole toteuttanut sitä yksinkertaisuutta, jota hän pitää ihanteenansa itselleen. Minuun taas ei tämä ympäristö tee tämmöistä vaikutusta. Päinvastoin, — jos hänen katsantotapansa henkeen todella tutustuu, — täytyy huomata, ettei mitään muuta mahdollisuutta hänen puoleltaan voi olla. Hän on toteuttanut sen, minkä hänen pitikin: huolimatta oman henkilönsä merkitsevyydestä, ei ole näkyvissä vähintäkään kohtaa, missä tuntuisi, että hänen lähin ympäristönsä on ollut jollakin tavoin pakotettu alistamaan omaa tahtoansa hänen tahtonsa alle. Että tämä käsitykseni oli oikea, sain minä koko sielläoloni aikana moneen kertaan nähdä sekä siitä jyrkästä vastakohdasta, jossa Leo Tolstoin henkilö, suuressa yksinkertaisuudessaan, esiintyy kaikkiin lähimpiin omaisiinsa nähden, että samalla siitä luonnollisesta, ystävällisesti alistuvasta, melkeimpä nuoremman toverin suhteesta, jota hän noudattaa perheensä jäseniä kohtaan, niin että hänen tahtonsa ikäänkuin hukkuu yleisessä perhe-äänestyksessä eikä hän koskaan esiinny minään perheen-päänä.
VI.
Moskovassa, 17. IV.
Leo Tolstoin kanssa olen jo kauan sitten ollut kirjevaihdossa, vaan en ollut koskaan häntä itseänsä tavannut. Kerran kirjoitin hänelle, aikovani tulla häntä Moskovaan tapaamaan. Silloin hän vastasi, että hän kyllä mielellään näkisi minua, mutta katsoi turhaksi minun tuhlata aikaa ja rahoja tämmöiseen tarkoitukseen ja lupasi kyllä kirjeellisesti tarkkaan vastata kaikkeen, mitä minulla olisi kysyttävää. Vielä hän kirjoitti, että jos on tarpeellista meidän tavata toisiamme, me kyllä tapaamme ilman että varta vasten matkustamme.
Kun minä nyt istuin heidän odotushuoneessaan, muistin itsekseni kuinka hatarat olivat tämän matkani syyt, kuinka paljon aikaa ja rahoja minä olin ottanut hukatakseni, ja kuinka kaukana siis itse asiassa olin semmoisesta elämästä, joka on minunkin ihanteeni: ei ryhtyä mihinkään oman tahdon täyttämiseksi vaan tehdä ainoastaan tiettyä tehtävääni. Minun ei ollut sentähden sydämmelläni sitä helppouden ja välittömyyden tunnetta, jota olisin juuri nyt toivonut.
Leo Tolstoi näyttäytyi vihdoin huoneensa ovesta. Hän oli puettu yksinkertaiseen vyötettyyn työmekkoon, niinkuin hän on esitetty lukemattomissa kuvissa. Kasvot olivat myös samat, mutta kuvissa en ollut nähnyt niiden tavatonta elävyyttä. Punertava, ahavoituneen näköinen ihonväri ja pitkä harmaa täysparta antavat hänen olennolleen pitemmän matkan päästä todella talonpoikaisen alkuperäisyyden luonteen, jota hänen pukunsakin kannattaa. Mutta lähempää nähdessä yhä selvemmin huomaa, että kaikki tyyni on todella juuri hänelle ominaista, eli että se on hänen oma elämänsä, joka on hänet tehnyt sen näköiseksi kuin hän on. Pienenlaiset harmaansiniset silmät tekevät hänet pehmeämmän näköiseksi kuin valokuvissa. Luulen myös, että hän ihan viimeisinä aikoina on tuntuvasti vanhentunut ja — ehkä satunnaisista syistä — näyttää vähän väsyneeltä. Silmissä on syvä, surunvoittoinen ilme. Katse tunkeutuu ehdottomasti sydämmeen, on vilpitön, melkein lapsellinen, ja herättää keskinäisen ymmärryksen, joka heti vapauttaa mielen kaikesta ujoudesta.
Hän otti niin ystävällisesti kädestäni, että minulta heti kaikki pilvet katosivat. Kauan hän katseli silmiin, hymyili sitten ja sanoi: "vai semmoinenko te nyt siis olette."
"Semmoinen", minä vastasin ja rupesin nauramaan.
Hän oli menossa aamiaiselle alakertaan ja kyseli seisaaltaan meidän Krimin matkaamme epäillen, että jompikumpi meistä oli sairas. Kun selitin, että minä vaan seurasin veljeäni, joka puolestaan halusi maalata Mustanmeren aaltoja, hän sanoi puoleksi leikillä:
"No onhan sekin yksi laji sairautta."