Samassa hän jo muutti keskustelun:
"Kuinka merkilliset ovat todellakin Suomen olot, — olen teille kiitollinen, että edeltäpäin kirjoititte minulle niistä, olen ehtinyt niitä ajatella."
Minä sanoin iloinneeni siitä, että monet suomalaiset, kun asiamme joutuivat käännekohtaan, heti tulivat ajatelleeksi: mitähän se Tolstoikin tästä kaikesta sanoo!
Ja mennessämme rappusia alas, hän pysäytti minua hihasta ja sanoi:
"Olemme tietysti pääasiasta yhtämieltä, esimerkiksi mitä patriotismiin tulee, — meillähän on yhteinen lähde, — mutta selvää on, ettei tässä ole kysymys yksistään patriotismista, vaan todellakin jostain erikoisesta."
Samassa tulimme ruokasaliin ja minä esitettiin kreivinnalle ja muille perheen jäsenille. Syödessä ruvettiin puhumaan eräästä meille yhteisestä tuttavasta. Tolstoi sanoi tuntevansa itsensä kovin syylliseksi hänen edessään, koskei ollut vastannut hänen kirjeesensä. Tähän huomautti kreivinna: "kun saapi 30 kirjettä joka päivä, niin ei ole kumma jos jääpikin vastaamatta, — eihän silloin joutaisi muuta tekemäänkään kuin kirjeitä kirjoittamaan." Tämä oli sanottu lämpimästi puolustavalla, melkein loukkaantuneella äänellä. Minusta näytti kuin olisi tämä ilmaissut yhden osan kreivinnan varsinaisesta tehtävästä: varjella miestään siitä kirjevaihdon ja tapaamisten tulvasta, joka ikäänkuin uhkaa joka hetki hukuttaa tämän ja riistää häneltä kaiken levon. Se vaikeus, mikä on nähtävästi pantu voimaan tapaamisen tavoittelijoita vastaan, johtuu kaikki kreivinnasta. Perheen ollessa Moskovassa ei puheille päästettäisi muulloin kuin 8-9 illalla.
Niinpä hän, kun Tolstoi antautui kertomaan romaaninsa sisältöä, sopivalla tavalla koetti vapauttaa hänet tästä tehtävästä ja kääntää keskustelumme muuanne. Ilokseni sain kuitenkin kuulla paljon. Puheltuamme taiteilijoista ja hänen kirjastaan "Mitä on taide", Tolstoi sanoi muun muassa koettaneensa löytää yhteisen ja kaikkia eri suuntia yhdistävän tarkoitusperän määrittelyn taiteelle, mutta ihmiset — sanoi hän — ovat sekaantuneet omiin arvosteluihinsa eivätkä ota mitään ymmärtääksensä: kauneus, kauneus! huudahtelevat he vaan yhä ja kaikki menee jälleen sekasin.
Hän on ihan viime tingassa ryhtynyt kirjoittamaan aivan uutta lukua romaaniinsa, mutta "tietysti siitä ei tule mitään", sanoi hän. Hän tahtoo kuvata ihmistä, joka on herännyt totiseen elämänkäsitykseen, mutta sitten vähitellen joutuu huomaamattansa kiusauksen alaiseksi. Ei ole tälle kysymys kerrallaan kuin aivan vähäpätöisistä poikkeuksista totuuden tieltä: eihän voi olla noudattamatta vihkimistapoja, vaikka pitääkin niitä valheena, — ei myöskään sovi olla ristinmerkkiä tekemättä vississä tilaisuuksissa, ei voi olla vannomatta virkamies-valaa j.n.e. Vihdoin tämä ihminen huomaamattansa ja tahtomattansa joutuu vähitellen yhä kauemmas valheen kynsiin. Mutta yhtäkkiä hän sen näkee. Silloin se jo onkin suuri, epätoivon partaalle vievä eksymys, josta ei enää näy mitään ulospääsyä. — Tätä kertoi Tolstoi suurella lämmöllä, aivan kuin häneltä olisi juuri ikään enin rakastettu ystävä näin joutunut auttamatta harhaan, — ja vesi tuli hänen silmiinsä.
Sillä kertaa ei sitten muuta puhuttu, vaan minä käskettiin tulemaan päivällisille kello 6 iltapuolella.
Tulin vähän ennen määräaikaa ja menin suorastaan yläkertaan.