Täällä tapasin Tolstoin pojan Andrein, joka vasta ikään on miehistynyt ja mennyt naimisiin neiti Olga Diterichsin kanssa, joka on tunnetun tolstoilaisen, Vladimir Tchertkovin, vaimon sisar. Andrei Tolstoi on erittäin miellyttävä mies, joka ei vielä ole kokonaan vapautunut poikamaisista tavoista. Hän teuhasi ystäväni Ge'n kanssa, paini, ja oli kaataa tuolit ja pöydät nurin. Hän oli juuri saanut jäljennetyksi sen kirjeen, jonka olin Toistoille edeltäpäin lähettänyt, ja nyt oli se pistettävä puristuskoneeseen monistettavaksi, joka toimi tuli moneen kertaan häirityksi mainittujen poikamaisuuksien tähden. Mutta minuun tämä vapaus vierastavoista teki, kuten sanottu, sangen miellyttävän vaikutuksen. Myöhemmin, kun ukko itse tuli kerran pojan luo ja pani kätensä hänen olalleen, rupesi tämä hänenkin kanssaan reuhaamaan ja sanoi: älä sinä aina tule tappelemaan minun kanssani!
Puheenalainen kirjeeni sisälsi lyhyen kuvauksen Suomen entisistä ja nykyisistä oloista, sekä selonteon päivänkysymyksistämme.
Tuntien, ymmärtäen ja yhtyen hänen vastahakoisuuteensa kaikkea yltiö-isänmaallisuutta vastaan, minä koetin siinä osoittaa suomalaisten isänmaanrakkauden erikoisuutta verraten siihen "toulonilais-kronstattilaiseen" isänmaanrakkauteen, jota hän on niin ankarasti arvostellut. Koetin osoittaa, että meidän isänmaanrakkautemme on ollut enemmän sisäänpäin kääntynyttä ja kasvaneen ehdottomassa yhteydessä puhtaasti demokraattisten aatteiden kanssa. Tässä tarkoituksessa kuvasin Snellmanin kansallisherätyksen, jotenkin niillä väreillä ja siinä hengessä kuin olen sen ennen tehnyt eräässä romaanissani. Pääasia oli minulle osoittaa, että koko herätys kiertyi aatteen ympärille: sivistyneen luokan on yhtyminen ja sulautuminen kansaan! Sivistyneen luokan yrityksissä käytännössä toteuttaa tätä aatetta syntyi kaikki, mikä syntyi. Syntyi kansallinen kirjallisuus, koulut, teaatteri, syntyi suomalainen itsetietoinen ajatus ja itsetietoinen tulevaisuuden näkeminen. Uusi elämänhalu vavahti koko kansassa, uudet, ennen aavistamattomat näköpiirit avaantuivat taivaanrannassa. Kaikki tämä syntyi, ei siksi, että ihmisille olisi selvinnyt jokin kansallisen suuruuden tarkoitusperä, vaan ainoastaan siksi, että veljistymisen aate oli selvästi lausuttu ja innolla omistettu. — Sitten kuvasin myöskin taantumisen aikaa, jolloin ihmisten huomio kääntyy käytännöllisille aloille, perustetaan suuria pankkeja, osakeyhtiöitä, pyritään hallitukseen, taistellaan puolueissa. Vaikka voi sanoa tähän aikaan suomalaisen aineksen ikäänkuin vuotavan eloisella sisällyksellään niihin verrattain vapaisin vakiomuotoihin, jotka ruotsalainen kulttuuri oli sille säilyttänyt, ja siis menevän yhä eteenpäin ulkonaisessa kehityksessä, niin ei voi olla samalla näkemättä taantumista sisällisen henkevyyden kehityksessä. Kesken vilkasta, meidän oloihimme nähden aivan tavatonta aineellista vaurastusta ja edistystä yhdeltä puolen ja henkistä pysähtymistä toiselta, tapasi meidät nyt huomio Venäjän puolelta. — Kerroin sitten, kuinka tunnetun aseittenriisumis-manifestin aikaan Suomessa ilmestyi manifesti sotaväen enentämisestä. Esitin perustuslakiemme ja konstitutsionimme luonteen ja sen vaatimukset lakien säätämiseen ja julkaisemiseen nähden. Esitin myöskin, millä mielellä valtiopäivämme hyväksyivät yleisen asevelvollisuuden, silloin kuin se ensi kerran armollisena esityksenä pantiin Suomen kansan eteen, ja että säädyt, päättäen siitä, tulevat hylkäämään uudet lakiehdotukset, joiden mukaan sotaväki tulee 4 kertaa entistä suuremmaksi, 10,000,000 on maksettava tribuutia, ja osa miehistöstä tulee hajoitettavaksi venäläisten rykmenttien sekaan ulkopuolelle Suomea. Kerroin 15/2 manifestin sisällyksen ja alussa itsekseni pelkäsin, että ehkä olin liian epätoivoisilla väreillä sen merkityksestä puhunut, mutta nyttemmin näen, että annoin aivan oikean käsityksen siitä, kun sanoin, että kaikissa tärkeämmissä asioissa manifestin mukaan säädyiltä tullaan pyytämään ainoastaan asiantuntevia lausuntoja, milloin se meidän erikoisolojen ymmärtämiseksi on Venäjällä tarpeen, ja että osanotto lainsäädäntöön tulee tästä lähin kysymykseen ainoastaan laadittaessa sääntöjä, jotka koskevat esimerkiksi ojitusta, aitausta, kalastusta, metsästystä, oriitten päästämistä yhteisille laitumille j.n.e.
Olevien olojemme selventämiseksi mainitsin vielä seuraavat seikat. 1) Kesken tätä valtiollista sekasortoa leimahtaa meillä esille "työväenkysymys", kaupunkilaisen, erittäinkin tehdastyöväestön vaatimukset tulla valtiollisesti tunnustetuiksi, päästä osalliseksi äänestys- ja vaalioikeuteen, ja kaikki heidän sosialistiset kapitaali-teoriansa. Tämäkin liike tarkoittaa eri yhteiskuntaluokkien tasoittamista, mutta erotus on siinä, että nyt on kysymys sodasta näiden luokkien välillä, pakottamisesta ja voittamisesta, nyt on herännyt jotain katkeruutta heidän välilleen, — silloin sitävastoin oli herännyt aate vapaaehtoisesta yhtymisestä — ja herännyt juuri sivistyneessä säädyssä. 2) Maalaisessa väestössä, kaikkein huonompiosaisessa, on aivan odottamatta levinnyt itsepäinen huhu siitä, että Venäjän lakien ja laitosten tultua Suomeen, jokainen maaton on saava maata viljeltäväksensä, ja arvatenkin siis tämän väestön mielestä olisi muka toivottava, että nämät lait ja laitokset tulisivat Suomeen. 3) Yleisössä suurella voimalla heräävä ajatus välttämättömyydestä panna kaikki voimansa kansan sivistyttämistyöhön ja tarmokas toimeenryhtyminen siinä suhteessa, niinkuin ainoan pelastuksen mahdollisuus olisi vaan siinä löydettäväkin.
Paitsi näitä tiedonantoja koetin puhellessa niitä täydentää erikoiskuvauksilla ja kertomuksilla, joita Leo Tolstoi huomiolla kuunteli.
Silloin tällöin hän aina alotti keskustelun ja rupesi puhumaan ja kyselemään Suomen asioista. Hän sanoi hyvin näkevänsä, ettei tässä ole kysymys patriotismista, se on: että Suomessa ollaan ennen kaikkea ihmisiä eikä "suomalaisia". Hän kertoi muiden muassa erään norjalaisen juuri äskettäin käyneen luonansa. "Mitä kaikkea tämä lie puhunutkin, jostakin kauppasopimuksestako vai mistä se nyt oli, joiden avulla Norjan kansan muka piti kasvaa suureksi ja rikkaaksi; — kuinka surullista on nähdä nuorta miestä tämmöisen eksymyksenhengen vallassa!" Hän ei selittänyt tätä niin paljon sanoilla, vaan äänenpainolla, liikkeillä ja kasvojen ilmeellä, ja edessämme oli ihkasen elävänä norjalainen patriootti lippukysymyksineen ja kansallisylpeyksineen. Semmoista patriotismia nähtävästi ei Suomessa ollut olemassa. Suomessa oli kysymys valon ja vapauden säilyttämisestä, ja tätä ei ihmisen ole ainoastaan lupa puolustaa, vaan hänen täytyy, ei ainoastaan itsensä, vaan muiden tähden. Tämän hän selitti seuraavalla vertauksella: "Pimeässä maanalaisessa holvissa istuu joukko ihmisiä; ainoastaan hiukan valoa tunkeutuu eräästä ikkunasta ylhäältä; kaikkein lähempänä tätä ikkunaa, sen ääressä, istuu yksi heistä. Jos tämä nyt huomaa, että joku vieras ulkopuolelta aikoo ruveta lyömään lautoja ikkunan eteen ja siten jättää hänet pimeyteen, ja jos hän nyt rupee puolustamaan itseänsä, niin on hänen itsepuolustuksellansa sitä suurempi siveellinen oikeutus ja pohja, kun siitä riippuu valo tai pimeys myöskin kaikille kellarissa olijoille."
— "Millä tavalla luulevat suomalaiset tilattomat Venäjän heille toimittavan maata?" kysyi Tolstoi jonkun ajan kuluttua.
— "Arvattavasti he ajattelevat Venäjän hallituksen yleensä suosivan köyhintä väestöä, olevan kansanvaltaisen, ja siinä tarkoituksessa vaan ottaa rikkailta ja antaa köyhille", sanoin minä.
En olisi voinut kuvailla koskaan mieleeni, että Leo Toistoilla voisi olla ylenkatseellista eli iroonillista ilmettä kasvoilla, mutta nyt luulen siinä sen välähtäneen; ja se puhui paremmin kuin sanat: minulla yhtäkkiä taas kulki silmieni ohi kuva elämänhaluttomasta hevoskaakin piiskaajasta ja vuotavista ämpäreistä.
Hän alkoi hyvin tarkkaan tiedustella meidän maalaisista oloistamme, erittäin maanomistussuhteista, kyseli keskimääräistä maatilojen suuruutta, suurtilallisten suhdetta pikkutilallisiin, viljelysalojen suhdetta viljelemättömiin, viljelykseen kelpaavan mutta käyttämättömän maan ja — irtaimen väestön suuruudesta.