"Näettekö kuinka vapaita ne ovat minulla", sanoi Tolstoi kääntyen puoleeni. Ja hän haki kirjakaapistaan erään Strahovin teoksen (tietysti käsikirjoituksen) Jeesuksen jumaluudesta ja alkoi sitä innolla lukea meille. Siinä oli lueteltu kaikki kohdat, jotka tavallisesti tuodaan esiin muka tämän jumaluuden todistamiseksi, ja todellakin etevällä tavalla selitetty niiden oikea tarkoitus: nostaa ihminen semmoisenaan ennen tuntemattomiin korkeuksiin. Koko Kristuksen merkitys osoitetaan olevan siinä, että hän oli tavallinen ihminen ja kuitenkin juuri semmoisena jumalan poika. "Näyttäisi", sanoi Leo Tolstoi, "vähäpätöiseltä asialta mitä tästä asiasta uskoo; 'mitäpä pahaa muka siinä on, että uskon häntä jumalaksi', — ja kuitenkin juuri semmoisesta uskosta syntyykin koko eksymys, sillä jos hän on jumala, niin rukoillaan häntä sunnuntaisin ja lauletaan psalmeja hänen kunniaksensa, ja vaan jos hän on ihminen, on koko kysymys hänen seuraamisestansa."
Tästä johtui keskustelu rukoukseen. Molokaanit tahtoivat tietää, mitä
Tolstoi ajattelee siitä ja minkä merkityksen sille panee.
"Rukousta, jonka tarkoitus on pyytää itsellensä jotakin aineellista, personallista hyvää, en minä tunnusta, mutta sitävastoin on rukous, jonka tarkoitus on varjella itseänsä kiusauksesta, sitä merkitsevämpi, sillä se on suuri apu elämässä. Koko Isämeidän-rukous on tämmöinen rukous, ja samallainen on Kristuksen rukous Getsemanessa."
Silloin kuin vanhin molokaaneista hyväksyi kaikki mitä Tolstoi sanoi, otti nyt nuorin ja suurin heistä puhuakseen, ja vaikka hänen oli nähtävästi vaikea saada sanotuksi, mitä tahtoi, tuli hänen selvä tarkoituksensa kuitenkin hyvin esiin. Hän ei voinut tunnustaa mitään ulkonaista jumalaa eikä siis voinut ymmärtää kuinka mikään rukous oli mahdollinen. "Mitä en voi ymmärtää, sitä en voi tunnustaa, ja minä en ymmärrä, ketä minun pitäisi rukoilla", sanoi hän kiihkeästi, niinkuin olisi saanut näillä sanoilla esille sydämmensä vanhimman ja syvimmän ristiriidan.
Oli hauska kuulla Leo Tolstoin rupeavan selittämään omaa käsitystänsä siitä "mitä on Jumala".
"En minäkään", sanoi hän, "tunnusta mitään ulkopuolista luoja-jumalaa. On uskontoja, kuten esimerkiksi Konfuciuksen, joissa ei ole olemassa koko luomiskäsitettäkään. Mutta siltä en suinkaan kiellä Jumalaa. Jumalan minä tunnen tietoisuutenani, mutta samalla tunnen, etten ole kaikki; että tietoisuudessani tunnen totuuden hengen, vaan en tunne koko totuutta, joka minulle avaantuu vaan sen mukaan kuin sitä haen. Sentähden sanon, että Jumala on se kaikki, josta minä olen osa".
Molokaani ei oikein saanut selvää tarkoituksesta ja pysyi lujasti kiinni ateistisissa väitteissään, ettei hän voi tunnustaa semmoisen jumalan olemassa-oloa, jota hän ei ymmärrä.
Tolstoi sanoi: "Vaikken tunnustakaan partasuuta-yliluojaa, niin on minulla kuitenkin sama ajatus-suunta kuin niillä, jotka vielä ajattelevat jumalaa tämmöisenä partasuuna. Kristus on antanut vaan uuden käsityksen jumalasta, — että minun tietoisuuteni on yhtä jumalan kanssa; tämä on vastakohta sille suunnalle, joka kieltää jumalan." — Ja innolla kääntyi hän muiden puoleen, sanoen: "Tässä taas näemme nuo vastakohdat: yhdeltä puolen ajatellaan jumalaa ulkopuoliseksi luojaksi, ja sen seurauksena on lunastuskäsitykset, sunnuntai-jumalanpalvelukset, julkiset hartaushetket, — ja toiselta puolen: ei mitään jumalaa! ja seurauksena on epätietoisuus kuinka toimia, siveyskäsitteiden horjuvaisuus, eksymys."
"Ei lainkaan eksymys", väitti molokaani, "ihmisen pitää rakastaa lähimmäistänsä ja sen perustuksella rakentaa yhteiselämänsä niin, että kaikki ihmiset tasoittuvat ja kaikille tulee hyvä elää." — Hän lausui tällä sosialistien perusajatuksen.
"Aha, aha, — vai rakastaa lähimmäistä", sanoi Tolstoi ikäänkuin ottaen häntä kiinni. "Minä sanon teille, ei mitään rakkautta lähimmäisiin voi olla ilman Jumalaa. Ei kukaan rupee toista rakastamaan siksi, että siitä on hyötyä. Mutta katsokaa duhobooreja, heille ei elämä ole makea ja kuinka he kumminkin rakastavat lähimmäistä!"