Moskovassa, 16. IV.
Tulimme tänään aamulla. Se on minulle vanha tuttu tämä Moskova. Muistan entisestään nuo pyöristetyt, lapsekkaat rakennusmuodot, kirjavakupuiset kirkontornit, kiertelevät kadut ja niiden loppumattomat sarjat rihkamapuoteja, takertuvine tavaran tarjoojineen. Rahvas liikkuu kaduilla, juttelee ja nauraa vallattomasti niinkuin kotonaan, pitkät kuormajonot matelevat hiljakseen eteenpäin, luokka luokan takana kirjavine värineen, ja issikat pujahtelevat toistensa ohi piiska ojona, vaarallisesti keikkuvine ajoneuvoineen.
Veljeni, katsellessamme moskovalaisia rakennuksia ja niiden arkitektuuria, valitteli, että tämä kaikki ei ollut "ehta" itämaalaista, vaan tuntui pikemmin raa'alla kädellä tehdyltä sen kopialta. Erittäin pisti pahasti hänen silmäänsä värien liika kirjavuus ja aiheeton yhteensovitus, — aivan kuin nämät makuasiat olisivat olleet jätetyt vaan jonkun lankkumaalarin tai kirkkodiakoonin ratkaistaviksi. Sitävastoin miellytti häntä suuresti tuo originelli Iivan Julman kirkko, jonka sisäpuoltakin tarkastimme. Koko tässä suuressa kirkossa ei ole mitään suurempaa salia, vaan se on täynnänsä pieniä, matalia, eri pyhimyksille omistettuja komeroita. Jokaisesta lokerosta pääsee kahteen toiseen lokeroon. Ovet ja seinät ovat holvin tapaisesti kaaritetut, katto niinikään. Jollei olisi kuljettajaa, niin varmaan eksyisi piankin kuin pahimpaan labyrinttiin. Komeroiden seinille on maalattuna kaikellaisia hämäriä kuvia eri pyhimyksien historiasta, ja sinne tänne, minne on mahtunut, monenmoisia kiemuroita, enimmäkseen veripunasella värillä, aina ylimpään holvien yhtymäpaikkaan saakka. Vihdoin, monen mutkan ja kiertelyn perästä päästään pääalttarille, jonka edessä johdattaja pysähtyy ja kieltää ohimenemästä, puhumattakaan sisälle pääsemisestä. Tämä komero on suurempi ja korkeampi muita ja sen sisustus on hiukan juhlallisempi, riippuvine verhoinensa mystillisesti salatun kaikkein pyhimmän edessä. Mutta ei missään koko kirkossa näy mitään suurta, valaistua, aukaistua, ei missään sitä rajatonta, vapaata ja rohkeata, jonka Venäjän suuripiirteiset, äärettömät lakeudet jättävät mieleen. Se on taideluoma sellaisessa maassa, jossa vapaa ja avonainen taide oli sensureerattu. Se on sen makua, joka on sensureerannut. Kaikki on suljettua, litistettyä, komeromaista, monimutkaista, niinkuin olisi tahdottu kuvata, kuinka monimutkainen on tie pääalttarin — Kristuksen luo: ilman johdatusta ei sinne mitenkään saisi löytää. Tämä taideluoma oli niin Iivan Julman mieleen, että hän kuuluu mestauttaneen arkitehdin, joka oli sen rakennuttanut, sanoen: "jääköön tämä temppeli elämäsi parhaimmaksi teokseksi!"
Oikein tuntuu keveältä tulla ulos tästä labyrintistä, ja hetkeksi näyttää, niinkuin auringon valaisemat, elävät ihmispyörteet kaduilla jo todistaisivat toisesta, enemmän vapautuneesta elämästä, ja että tuo hirmuvalta onkin vaan entisyyden historiaan kuuluva.
Me asetuimme Moskovassa Peterhofin ravintolaan, joka on juuri yliopiston vieressä. Monasti tulimme kulkeneeksi yliopiston suurten rakennusten ohitse. Ne olivat kuin kuolleet. Ei ketään näkynyt pihalla eikä käytävien luona. Portti, joka tuopi kadulle — korkea rautainen pisteaita erottaa yliopistopihan kadusta, — oli vielä eilen ylhäältä ketjuilla lukittu, niin ettei siitä olisi mahtunut sisälle eikä ulos kuin yksi kerrallaan. Monimiehinen dvornikkajoukko seisoi sen luona vahtina. — Tänä-päivänä, kun tutkinnot ovat alkaneet, on portti auki, mutta dvornikkoihin on liittynyt poliiseja. Näitä seisoskelee pitkin katuja, määrätyn välimatkan päässä toisistaan, katujen kulmissa on ratsastavia santarmeja. Ylioppilaita liikkuu siellä täällä, kaksi tai kolme yhdessä, ei kukaan mene sisälle portista. Sotaväen maneesi on vieressä, sinne menee toisinaan poliiseja ja tulee sieltä takasin. Pitkin Tverskajan katua kulkee ylioppilaita ja poliiseja vierekkäin, pari toisensa perästä, muutamat ajavat issikallakin. He kulkevat muuten aivan rauhallisina, mutta yhtä kun minä satuin tarkemmin katsahtamaan, olivat hänen kasvonsa kalvenneet ja huulet värähtelivät.
Nämät mahtavat olla kovin tavallisia tapauksia täällä, koska en parhaalla tahdollakaan löytänyt mitään selityksiä asiasta sanomalehdissä. Ihmiset puhuvat sitä enemmän. Ainoastaan "Hallituksen Sanansaattaja" näytti olleensa kyllin virkeä ja on kertonut tarkasti kaikki asiat. Luultavasti tämä kertomus on ollut Suomessakin julkaistu ja siellä siis tiedetään, että yliopistot ovat suljetut, että enimmät ylioppilaat ovat erotetut ainiaaksi ja toimitetut kruunun kyydillä kotiseuduillensa, ja että syyllisimmät tulevat lain kovimman rangaistuksen alaisiksi.
Semstvo-laitos — jäännös kunnallisesta itsehallinnosta Venäjällä — aijotaan nyt sekin vihdoinkin kokonaan hävittää. Aina olenkin ihmetellyt, kuinka tämä laitos, näinä yhdenmukaisuus-pyrintöjen aikoina, on Venäjän omassa sisuksessa saanut viipyä.
Usein, erittäin matkoilla ollen, kun ottaa arvostellakseen ja kuvatakseen jonkun kansan elämätä ja siinä tarkoituksessa panee merkille kaikkea mitä edessänsä huomaa, tulee tunto siitä, että jokin tärkeä seikka tahtoo jäädä huomioon ottamatta, ja juuri kaikkein tärkein, josta se, mikä näkyy silmälle, on ainoastaan kaukainen heijastus, — miltei vastakohta sille, mikä on peräpohjalla näkymätönnä.
Minä näin iloisen Moskovan, ihmiset kulkevat, juttelevat, ostelevat, ajelevat aivan kuin ei mitään erinomaisempaa olisi tapahtunut, aivan kuin he tuskin tietäisivät, että mikään olisi nurinpäin, tai ainakin, niinkuin kaikki tyyni olisi heille äärettömän kaukaisia tapauksia. Ja senpä vuoksi, heistä päättäessä, tahtoisi kuvata elämää täällä yleensäkin epätoivoisen pintapuoliseksi, lopullisesti tukahdutetuksi, niin ettei mitään valonkipinää enää olisi olemassa. Mutta siinäpä juuri rupeekin tuntumaan käsky katsahtaa syvemmälle, päältä näkymättömään.
Menneiden aikojen takaa nousee silloin etualalle kaikki se, mitä Venäjä on tuottanut kirjallisuudessansa — elävä heijastus sen suurista kärsimyksistä, sen harvinaisesta itsensäarvostelemisen kyvystä, sen haaveista, sen ihanteista ja kaipauksista. Gogol, Lermantof, Nekrasof, Dostojefski, Turgenjef — olisivatko näiden luomat kirjalliset elämänkuvat ja ihanteet, jotka henkivät niin puhdasta yleisinhimillistä vapautta, olleet ja menneet, niin ettei enää tuntuisi heidän vaikutuksensa? Ei suinkaan. Joka on päässyt sivistyneen venäläisen luonteen perille, näkee selvästi, kuinka syvässä vuorovaikutuksessa he ovat kasvaneet näiden kirjailijoittensa kanssa. Näyttää niinkuin koko heidän sydämmensä sisällys ja ajatustapa olisi näiden kirjailijain luoma. Ja sentähden otan sanoakseni, että, mikäli tunnen muita kansoja, en tiedä missään kasvatukseltaan ja aatteiltaan niin yleisinhimillisiä luonteita kuin ovat aivan yleensä venäläiset. He ovat vaan sensureeratut Venäjällä ja siksi näkymättömissä. Mutta syvällä sykkii yhä suuri, lahjakas ja oikeutta palavasti rakastava sydän, eivätkä mitkään päälle pannut peitteet voi saada sen sykintää tuntumattomaksi.