SAMUEL CRÖELL: Ahaa, se on totta, tänään tulee Jöran—suo anteeksi
Lisbeta. minä en muistanut, älä viitsi nyyhkytellä.
SOFIA: Lapseni, isä on varmaan tuonut sinulle tuliaisia,—jotakin muuta kaunista.
SAMUEL CRÖELL: En ole mitään tuonut, ei ole päähäni pälkähtänyt. (Itsekseen): Kuinka minä todellakin—! Enkö minä rakasta lastani?— (Lisbetalle): Lisbeta, Lisbeta, anna anteeksi, kuuletko! (Jonkun ajan kuluttua): Hahaha. mitä joutavata! No nyt tulkaa kuuntelemaan mitä minulla on kertomista matkoiltani! (Lisbeta poistuu vasemman peräoven kautta). Olimme karhun pyynnillä, vaan emme mitään saaneet. Korvessa nousi pyry, niin kauhea, niin armoton, etten semmoisessa ole ikinäni ollut. Kohta ensimäisenä päivänä me jouduimme siihen mylläkkään. Ja tiedäppäs, se saavutti meidät suurella aukeamalla, me eksyimme, emme nähneet eteemme mitään,—kun pääsimme metsän rintaan, oli pimeä yö—ja siinä sitä oltiin.
SOFIA: No oletpa nyt tässä kuitenkin.
SAMUEL CRÖELL: Ehk'en olisi ellei olisi ollut Pekka mukanani—se mainio Pekkani—voi kuinka minä rakastan häntä—me tulimme kuin veljiksi tällä matkalla.
SOFIA: Oho! Renkisi kanssa, Samuel!
SAMUEL CRÖELL: Minä jo luulin, että palellumme. Mutta Pekka kaivoi suojaiseen paikkaan kuopan lumeen, hakkasi havuja, peitti pohjan niillä, pani niitä kuopan yläpuolellekin ja ajoi lunta päälle. Sinne me kömmimme kuin kaksi karhunpentua. »Tulehan tänne syliini,» sanoi hän.— Ja niin me makasimme koko yön sylikkäin Pekan kanssa, eikä kylmä päässyt kouristamaan.
SOFIA: Tätä juttua älä kerro kansliassa.
SAMUEL CRÖELL: Ja kun minä makasin siinä ja pitelin käsilläni Pekan kaulasta, niin en minä ajatellut teitä eikä kotia, vaan minä olin niinkuin hänen poikansa, joka oli turvautunut häneen. Muistelin niitä menneitä aikoja, jolloin minä seurasin isääni pitkillä matkoilla salomaiden ja korpien halki—ja rakastin vastuksia ja vaaroja ja kärsimyksiäkin, niin, ja sitten kaikkia semmoisia kuin Pekkakin, sydänmaan lapsia. Kuinka paljon minua viisaampi, voimakkaampi, uskaliaampi, neuvokkaampi oli Pekka, jonka rinta rauhallisesti nousi ja laski minua vastaan: minä makasin hänen vieressään niinkuin lapsi, joka vielä tarvitsee suojelijaa. Tunsin itseni onnelliseksi ja iloiseksi, ja kun vihdoin nukuin, näin unta että kaikki minun elämässäni oli muuttunut, että minä asuin maalla laajassa savupirtissä rohkeiden ja suurien talonpoikien kanssa, ja me valmistuimme hiihtomatkalle karhua kiertämään ja he hymyilivät minulle ystävällisesti ja tutkivat silmistäni pelkäsinkö minä. Voi niitä metsiä ja huurteisia honkia, joihin me olisimme kohta uponneet—! Siellä hän jo hilaa taljaa.
PEKKA (vetää taljan sisälle, taputtaa Samuel Cröelliä olalle): No lämmin se on nyt—onneksi olkoon, hyvän sait taljan Paavolan äijältä, oikeen hyvän. (Menee.)