SOFIA: Oletko vapauttanut muulloinkin?
SAMUEL CRÖELL: Olen kyllä. Edellisessä otossa viisi poikaa päästin— lyhyellä kynänvedolla.
SOFIA: Mutta ajattele, että se olisi tullut ilmi.
SAMUEL CRÖELL: Oh, minä tiedän monta pappiakin, jotka ovat merkinneet kirjoihin kuolleeksi ja siten vapauttaneet. Sofia, ajattele, oma lapsi, juuri parhaasen ikään tullut, joka juuri on alkanut miettiä ja elää, jossa on talon koko toivo—semmoinen lähetetään vieraille maille, ajetaan surman suuhun, laumassa niinkuin karja. Tiedätkö, Sofia, mitä se on heille, noille yksinäisille ujoille salomaan asukkaille! Epätoivoissaan he jättävät talonsa. Kokonaiset kyläkunnat pakenevat sotaväen kirjoittajan tieltä.
SOFIA: Samuel, sinä sanot meidän miehet pelkureiksi,—mutta Kustaa Aadolfin kenraalit ylistävät heidän rohkeuttansa. Sinä unohdat, että he taistelevat Saksassa pyhän asian edestä, protestanttisen uskon puolesta.
SAMUEL CRÖELL: Minä nyt niistä pyhistä uskoista viis! Ryöstöretkiä ne ovat kaikki. Ja heitä ylistetään vaan pahan omantunnon vuoksi. Kas niin, Sofia, nyt se on valmis, eikö ole mainio! Tule nyt istumaan tänne sen alle. Nyt se on aivan kuin Paavolassa,—kunpa meillä vaan olisi oikein iso pirtti. Istu tähän.
SOFIA: Minä tahtoisin puhua vielä äskeisestä. Sinä rakastat noita Pekkojasi ja pirttejä ja hiihtoretkiä, ja pilkkaat uskon pyhää taistelua. Sinun pitäisi elää enemmän valtakunnan suurissa asioissa, Samuel. Etkö näe, että kaikki, jotka ovat korkealla, myöskin korkeita asioita ajattelevat,—ja kaikilla on uskontuli.
SAMUEL CRÖELL: Minä en ole koskaan pyrkinyt korkealle.
SOFIA: Samuel, mitä on mies, joka ei pyri korkealle!
SAMUEL CRÖELL: Minä tunnen monta miestä, jotka eivät pyri korkealle.