SOFIA: Miksi olet iloinen?
SAMUEL CRÖELL: Siksi, ettei kukaan tahdo minua hengiltä.
SOFIA: Mutta mitä sinä aijot nyt tehdä?
SAMUEL CRÖELL: Tiesinhän minä, että he olivat napisseet minun ylennystäni vastaan, mutta että asia olisi ollut näin totinen, en voinut aavistaa. Ettei tulla ensin puhumaan!—Mitäkö aijon tehdä? Sofia, minä jätän kaikki vapaaehtoisesti. Minä palajan takasin metsiini: minä en kuulu tähän maailmaan.
SOFIA: Älä ole akka. Mies ottaa oikeutensa.
SAMUEL CRÖELL: Ei. Tässä ei ole kysymys mistään oikeudesta. Jos he luulevat toimittavansa sotaväen kirjoituksia paremmin, niin ottakoot minun virkani. Minä en väitä, että olisin siihen kaikista sopivin. Päinvastoin minä vihaan koko virkaa.
SOFIA: Sinä peräännyt ilman taistelua. Peljästyit.
SAMUEL CRÖELL (huutaa): Se on niinkuin sanoin.
SOFIA (hätääntyneenä): Ei-ei, se on mahdotonta, että niin olisi,— jotakin tässä täytyy olla väärin ajateltu. Sinä et saa heittää suurta tulevaisuuttasi. Sinä pyrit korkealle ja sinä tulet korkealle, Samuel, Samuel.
SAMUEL CRÖELL: Kun ummistan silmäni, kulkee minun ohitseni synkät kuvat. Siellä maan sydämmessä, Sofia, jospa sinä tietäisit mitä siellä tapahtuu. Koko lääni on kuin tyhjäksi ryöstetty. Ryöväritkö, luulet. Ei, vaan me virkamiehet. Erittäinkin minä, sotaväen ottaja. Mutta myöskin kaikki muut; voudit, papit, piispat, maaherrat ja itse kenraalikuvernöörikin. Ajattele tuota loppumatonta sotaa vieraalla maalla—asettaa joka vuosi tuhansia miehiä kaatuneiden sijaan, maksaa mahdottomia sotaveroja. Ja kaikki, jotka herran ja virkamiehen nimeä kantavat, ne kiskovat, ettei vaan viimeinen mehu ennättäisi muiden käsiin. Vääryyksillä ei ole mitään rajoja. Ja minä näen edessäni silmiä, ne ovat niinkuin sammuva hiillos, joka ei enää voi liekehtiä.— Herrat tahtovat tuomita minua: Se on niinkuin tuomio minulle, etten ole ennen paennut heitä. Ja minä otan vastaan sen tuomion ja pakenen, ja pesen käteni.