MARTTA (laskeutuen maahan isän polvien varaan): Ja kiitos, kiitos, isä, että lupasit minulle mitä olen aina toivonut?
VALTANEN: No, no, lapseni… Nyt ei sydämelläni ole mitään muuta kuin vaan se paha, että poikamme Uuno aikoo lähteä.
ROUVA VALTANEN: Uunoko lähteä?! Minäpäs kysyn. Kuules Uuno, oletko ajatellut, millä vanha isämme tästä lähin elättää itseänsä?
UUNO: Enköhän minä jaksane häntä elättää, eihän tuo tarvitse muuta kuin lämmintä maitoa ja vesikorppuja.
VALTANEN (nauraa).
ROUVA VALTANEN: Ajatelkaa, ensikerran kahteenkymmeneen vuoteen näen sinun nauravan!
MARTTA: Mutta minä olen kuullut sanottavan, että konkursseissa myydään tavarat ja koko talokin. Kuinka sitten?
UUNO: No rakennetaan uusi, eikä mistään Hollannin propsista, vaan rehellisistä Suomen hirsistä.
ROUVA VALTANEN (Valtaselle): No nyt kuulit, ettei hän lähde.
VALTANEN (alakuloisena): Meidänkö kahden kanssa hän viihtyisi, yksinäinen, nuori mies! (Antautuen jälleen äskeisiin vaikerruksiin): Kaikki on mennyt sinultakin, onneton Uunomme, onneton Uunomme!