ROUVA VALTANEN: Aleksander!
VALTANEN: Hän yskii aivan kuin meitä ei vainottaisi—Mutta mitä merkitsevät, kysyn minä, toisviikkoiset sanomalehtikirjoitukset ja pankkimme osakkeiden laskeminen juuri silloinkuin tiedetään minun ne ostaneen melkein kaikki? Hä? Olemme konkurssin partaalla, sanon minä teille.—Taas yskäkohtaus!
(Istuu hermostuneena).
ROUVA VALTANEN: Ah, miksi ärsytät isää!
VALTANEN (pidellen Valdemaria kädestä): Sinuun, Valdemar poikani, panen kaiken toivoni. Sinun on nyt pelastettava kauppahuoneemme. Tiedäppäs, eilen kävi pankinjohtaja luonamme tahtomassa minua suureen vekseliin,— johon minulla periaatteessa ei kyllä ollut mitään vastaankaan. Hän veti esille paperin tunnustaakseni sen. Silloin sanoin hänelle: Ystäväni, olen käynyt vanhaksi, olen luovuttanut liikkeeni pojalleni Valdemarille, (katsahtaen merkitsevästi Uunoon), jonka olen testamentissa asettanut myös pääperillisekseni. No, vieläkö yskittää? —Poikani Valdemarin suostumuksetta, sanoin, en ryhdy enää mihinkään.
VALDEMAR (liikutettuna): Isä!
VALTANEN: Tirehtööri koetti parastaan, mutta minä en kirjoittanut.
UUNO: Sehän mainiota! Nyt saamme vihdoinkin antaa tirehtöörille ansaitut potkut!
VALTANEN: Keskustelen Valdemarin kanssa, en sinun. Vekseli on tietenkin tunnustettava.
UUNO: Tunnustetaan vaan. Mutta jospa nuo »toisviikkoiset sanomalehtikirjoitukset ja osakkeiden laskeutuminen» ovat seurauksena siitä, että luottamus tirehtöörin asioihin alkaa horjua?!