VALTANEN ja VALDEMAR (menevät oikealle).
ROUVA VALTANEN: Sinun ei pitäisi noin ärsyttää isää!
(Menee Uunon puhuessa vasemmalle.)
UUNO: Herranen aika, en syytä häntä sanallakaan. Mutta hän tarvitsee vaan nähdä minut hermostuakseen pilalle. Niinhän se on ollut aina. (Jonkun ajan kuluttua Leenalle): Mutta että sinäkin, Leena!
LEENA (seurusteluhuoneessa neulouksen ääressä): Mitä minä? En minä mitään—
UUNO (pulpettinsa luota): Kuinka paljon oli käsissäsi, mutta sinä viskasit luotasi!
LEENA: Koeta ymmärtää asemaani. Olenhan sitäpaitsi siksi vieras, ettei minun sovi niinkuin teidän muiden…
UUNO: »Vieras»!—Jos olisit sanonut mitä tiedät, ehkä isä olisi ruvennut tirehtööriä epäilemään ja säästynyt ikävyyksistä. Mutta tuo teidän iankaikkinen »hienostumisenne», se on tietysti jokapaikassa kaikkea muuta tärkeämpää! Tärkeämpää kyllä kuin jonkun kauppahuoneen menestys, mutta ei koskaan tärkeämpää kuin toden puhuminen. Kohteliaisuus, makeileminen tärkeämpää kuin totuus! Se voi saattaa minut ihan raivoon!
LEENA: Kaikki tämä voi olla niin, mutta sinun raivoosi on sittenkin toinen syy.
UUNO: No niin onkin. En sitä peitäkään. Mutta sittenkin samaa totuuden kiertelemistä sinun puoleltasi.