(Näyttää ulkomaanpassia.)
LEENA (hämmästyneenä): Ulkomaanpassi! Mitä sinä, Uuno!
UUNO: En tahdo olla läsnä. Ja minusta voi todellakin tulla juoppo häittenne jälkeen, jos jään tänne.
LEENA: Ja miten selität lähtösi muille? Kenties vielä rupeavat epäilemään jotain.
UUNO: No, onhan isän aikomus tehdä minut perinnöttömäksi ja Valdemarin liikkeenjohtajaksi,—ne syythän riittävät selitykseksi maailmalle. Mutta sinä tiedät ainoan syyni. Mitä voin minä siihen, että rakastan sinua!
LEENA: Mitä tarvitset sinä voida? Elämme ja olemme niinkuin ennenkin.
UUNO: Vaikkako sinä tulet hänen vaimokseen?
LEENA: Eihän sinun ja minun rakkaudessa ole mitään sellaista! Näemme niinkuin ennenkin joka päivä toisemme, saamme aina ajatella toisiamme— se ei ole mitään pahaa,—saamme milloin hyvänsä puhutella toisiamme,— eihän sekään ole mitään pahaa. Mitä me vielä kaipaisimme, sano!
UUNO: Etkö sinä siis ole koskaan tuntenut sellaista vastustamatonta vetovoimaa, sellaista—kuinka sanoisin—no että sinä, juuri sinä kaikkinesi tuossa olet minun, kokonaan minun eikä kenenkään muun?…
LEENA: En yhtään edes ymmärrä. Ne ovat niitä teidän, miesten, merkillisyyksiä. Aina teillä pitää olla jotain semmoista.