MARTTA: Isä, ajattele, emme ole vielä koskaan puhelleet totisesti keskenämme, emme kertaakaan! Ja nyt minulla olisi niin tärkeätä sanottavaa ja pyydettävää! Istu, isä!
VALTANEN: Minä istun. Laiminlyöty hetki voi minulle maksaa kymmeniä tuhansia, mutta minä istun.
MARTTA: Olen kuullut sinun sanovan koonneesi omaisuutta vaan meidän, lastesi, tähden. Hetki maksakoon minun puolestani vaikka miljoonan…
VALTANEN (nousemassa): Jollei sinulla ole muuta…
MARTTA: Isä, tämän ainoan kerran vaan… Mutta älä noin puhaltele, äläkä täristele jalkaasi … istu rauhallisesti … koeta ymmärtää asemaani… Voi, voi, isä, anna minun tulla sairaanhoitajattareksi!
VALTANEN: Ei, ei, ei.
MARTTA: No vakuutusyhtiöön sitten!
VALTANEN: En kärsi kuulla hassutuksiasi!
MARTTA: Jos lastesi onni sinulle todella on tärkein, anna minun itsenäisesti ansaita toimeentuloani. Suurempaa onnea en pyydä enkä voi saada. Jotain tointa—tointa!
VALTANEN: Tointa! Enkö ole koettanut pitää heitä kymmenittäin sinulle tarjona? Enkö ole kärsivällisesti odottanut sinun armollista valintaasi?