MARTTA: He kaikki kosivat rahojamme eivätkä minua. Samallainen on myöskin herra van der Vaer. Olemme ihan vieraat toisillemme. En voi, isä, en voi…
VALTANEN: En minäkään sitten mitään voi.
(Nousee.)
MARTTA: Mutta, isä…
VALTANEN: Te teette minut hulluksi! Olette kaikki liittoutuneet minua vastaan kiduttaaksenne minua. Van der Vaer ei kelpaa sinulle! Onko kuultu! Hollannin paraimpia kauppahuoneita! Mitkään toimeni eivät sinulle kelpaa, rahani eivät kelpaa! Mene sitten sinäkin minne ikinä haluat, niinkuin menee Uuno. Vai luuletko, etten minä ole oppinut myrskyjä kestämään? Aijon jäädä pystyyn, vaikka jäisin yksin kuin seiväs kinokseen!
MARTTA: Niinpä on siis puheesi lasten onnesta—puhetta.
VALTANEN: Minulla on toki vielä yksi, jolle sekä työni että omaisuuteni kelpaa. Minulla on—Valdemar!
LEENA (kiljasee pitkään, ei saa sanaa suustaan, perääntyy selin ikkunalta, kaatuu selälleen etuhuoneen lattialle kynnyksen viereen, jääden tainnoksiin).
VALTANEN: Mitä se oli? Kuka huusi?
MARTTA: Hän varmaan näki jotain ikkunasta…