ROUVA VALTANEN ja MARTTA (menevät äänettöminä eri ovista vasemmalle).
LEENA (katsoo heidän jälkeensä ihmetellen): Uuno, onko jotain tapahtunut, jota minä en tiedä?
UUNO: Älä kysy, Leena hyvä. Tästälähin meidän vaan täytyy vielä tarkemmin kuin milloinkaan ennen salata koskaan rakastaneemme toisiamme.
LEENA: Olin vaan iloinen kun näin sinut pelastuneeksi.
UUNO: Niin, sinä olit vaan iloinen… Mutta nyt älä milloinkaan, älä sanallakaan, älä vähimmälläkään liikkeellä…
LEENA: Niin ihmeellistä! Surenhan minä Valdemarin kohtaloa, en ole edes oikein ehtinyt tehdä itselleni selväksi mitä on tapahtunut… Niin, hän hukkui … ei varmaankaan jaksanut uida niinkuin sinä…
UUNO: En olisi minäkään jaksanut, mutta hän luovutti minulle airon, ja toisen vei tuuli.
LEENA (taas syleillen Uunoa, onnellisena): Voi, hän oli niin hyvä. Ja sinä pelastuit!
UUNO (torjuu hellästi, mutta varmasti Leenan luotaan).
LEENA (ihmetellen): Uuno?!