LEENA: Ja oikeastaan ei tarvitsekaan muuta kuin vaan ajatella. Kunhan vaan aina tietää … tietää!
UUNO: Jos on niin, niin mitäs sitten muuta kuin nyt heti … hyvästiä sanomatta … ennenkuin on liian vaikea…
LEENA: Kunhan vaan tietäisin, että ajattelet… Kirjoittaisit.
UUNO: Sehän on samaa kuin puhuminen.
LEENA: Taas olet oikeassa. Mutta kuinka minä sitten sen voin tietää?
UUNO: Nyt on minun vuoroni sanoa: oletko hullu, kun sitä epäilet!
LEENA: No niin, niin, nyt et tarvitse muuta sanoa … et tarvitse … kiitos kaikesta… Älä edes katso minuun … käänny pois Uuno.
UUNO (kääntyy poispäin).
LEENA (hiipii kuulumattomasti pois).
UUNO: Ei, Leena, minä en voi… (Kääntyy päin, huomaa Leenan olevan poissa.) Leena!—Leena! (Aikoo juosta hänen jälkeensä, pysähtyy, sortuu pulpettiansa vasten).