MARTTA: Äiti rakas, puhu sinä puolestani isälle!
(Menee huolissaan vasemmalle)
ROUVA VALTANEN: Ah, Aleksander, sinä olet kotona! Onko sinulla nyt aikaa puhella hetkisen kanssani?
VALTANEN (yhä saman hämmästyksen vallassa): On, kultaseni.
UUNO: Heh,—mainiota!
ROUVA VALTANEN (hyvin hämmästyneenä, levottomana, hajalle menevänä odottamattoman vastauksen johdosta): Todella—sinulla on aikaa… Minä pistäydyn vaan hetkiseksi sanomaan… Ei! (Istuutuu.)—Ajatteles, Aleksander, siitä on lähemmäs kaksikymmentä vuotta kuin viimeksi keskustelimme. Martan vuoksi—muistatko—ensin ja siitä johtui puhe kaikkeen muuhun … sinä kävelit edestakaisin ja me puhuimme ja puhuimme useita tunteja kaikesta, kaikesta… Nyt on sama Martta jo naimaijässä…
VALTANEN (alkaa hermostua): Jaha, aijot puhua Martan puolesta.
Ei, kiitoksia!
ROUVA VALTANEN: Oi, kuinka paljon minulla on muutakin puhumista … en vaan tiedä mistä alkaa … kun näin äkkiä—kaikki menee päässäni sekasin. Mikä se nyt taas oli tärkeintä…?
VALTANEN: Äsh!
ROUVA VALTANEN: Aijoin muun muassa sanoa, että miksikähän meidän perheemme oikeastaan on niin … niin peräti ilotonta?