ROUVA VALTANEN (pakottaa itsensä tyyntymään, kunnes voi sanoa tarpeellisen hellästi): Niin, sinusta, Aleksander… Ajatuksesi ovat aina liikeasioissa, et voi syventyä mihinkään inhimillisempään, ethän sinä osaa enää edes levähtääkään. Mutta onkohan se tarkoitus? Elämässä on niin paljon muuta,—on kaunista, on luontoa ja on—(varovasti) myös toisten ihmisten elämä…
VALTANEN: Mitä se minuun kuuluu!
ROUVA VALTANEN: Niin »mitä se sinuun kuuluu», mutta pitäisi kuulua Aleksander. Sinä olet niin yksin. Mitä on ihminen yksin? Sinä kidut ja kuihdut, Aleksander.—Ei niin ollut alussa, vaan sinullakin oli ajatuksia ja sinulla oli toisten ihmisten elämä…
VALTANEN: »Elämä ja elämä», enkö minä ajattele heidän elämäänsä? Minä elän ja puuhaan vaan heidän tähtensä, antaakseni heille horjumattoman taloudellisen pohjan…
ROUVA VALTANEN: Ah, en tarkoittanut sillä tavalla…
VALTANEN: Tehdäkseni heidät riippumattomiksi kenestäkään—niin, kenestäkään!
ROUVA VALTANEN: Ihminen on aina riippuvainen toisista, ja on hyvä että hän on riippuvainen, se on juuri onni, saa sekä auttaa että toisinaan pyytääkin apua…
VALTANEN: Naislogiikkaa! Pitäisi kai olla köyhä ollakseen onnellinen!
Mutta niinhän Martta sanookin! Idiootti!
ROUVA VALTANEN (hiljaa, mutta painavasti): Tiedätkö sinä mitään
Martasta, Aleksander?!
VALTANEN: No, sensijaan Uuno loistaa onnesta.