ROUVA VALTANEN: Uuno on onnellisempi, mutta ehkä vaan siksi, että— aikoo pian jättää meidät…
VALTANEN: Uuno sanoo, että minä olen rikkauteni hankkinut toisten nälällä—hän tietää aina kaikki—mutta sen minä sanon sinulle, ettei mikään nälkä maailmassa vastaa niitä tuskia, joita minulle on tuottanut juuri tuo samainen sinun Uunosi!
ROUVA VALTANEN: Aleksander, sanoppas minulle, kuinka oikeastaan rikkauksiemme laita onkaan?
VALTANEN: Te saatatte minut hulluksi! Tähän asti ovat vaan vieraat ihmiset uskaltaneet sanomiin kirjoittaa, että viinatehtaallani turmelen tätä kaupunkia ja »isänmaata», mutta nyt kuulen, että olen turmioksi omalle perheelleni! (Yhä raivokkaammin): Hyvä, hyvä! Hävittäkää viinatehdas, polttakaa kaikki, kaikki! Sehän on pian tehty! Hulluksi te minut saatatte!
UUNO (vasemmalta, heristää varottavasti sormeaan).
VALTANEN (vaikenee heti).
ROUVA VALTANEN (Uunolle): Isän kanssa ei voi puhua.
UUNO: Älkää välittäkö, äiti. Isällä on kyllä paljon syytä olla tänään hermostunut.
VALTANEN: Mitä syytä minulla on? Ei mitään. Ehkä sinun lähtösi vuoksi?
Erehdyt. Ole niin hyvä.
ROUVA VALTANEN (Uunolle): Näet itset—Saanko milloinkaan sanotuksi kunnolleen edes tärkeimmät asiat?!—Onko Martta keittiössä, Uuno?