UUNO: Ei siis muuta kuin tuohon käteen.
VALTANEN (tulee Uunon luo, hillittömästi): Mitä te vaaditte minulta?!
UUNO: No,—ehkä voin joksikin aikaa vielä jäädäkin paikoilleni, jos … tai niinkauan kun…
(Telefooni soi Valtasen työpöydällä).
VALTANEN: Niinkauan kun mitä?
UUNO: Antakaa Martan olla, isä.
VALTANEN: En.
UUNO (ojentaa kätensä hänelle): Hyvästi.
VALTANEN (puhelimessa, kiukkuisesti): Kauppaneuvos Valtanen. (Äkkiä kuin päivänpaisteessa.) Lee-Leenako se on?!—No, tyttöseni, hauska kun vihdoin saan edes ääntäsi kuulla.—Tärkeätä asiaa minulle?—Ja ikävää? Oho!—Ei sovi telefonissa sanoa?—Tulet itse? No sitä parempi, saan vihdoinkin nähdä sinut.—On, on ollut hyvin ikävä.—Kaikki tahtovat jättää minut, nyt rupeaa Uunokin…
UUNO (hätääntyen tekee merkkejä, ettei Valtanen puhuisi enempää).