UUNO: Se on minun puoleltani vaan heikkoutta, Leena.
LEENA: En ymmärrä.
UUNO: Kun sain nähdä sinut, alkoi aina koko työ aivankuin uudestaan. En saanut ääntäsi korvistani, en näköäsi silmistäni, valvoin nukkuessani ja nukuin valvoessani—olin kuin mielipuoli—ah, se on onnea, se on onnettomuutta, mutta helppoa se ei ole milloinkaan.
LEENA: Ihmeellistä kuinka samallaista!—Sen vaan tiedän, etten minäkään voi enää näin olla. Ja sentähden…
UUNO: Ja sentähden minä matkustan.
LEENA: Ei, ei, ei yhtään sitä. Ja sentähden olen ajatellut, että koko meidän tapamme on ollut erehdys. Miksi ei nähdä toisiamme, kun tulee liian vaikeaksi—ja puhella, ja vaikka koskettaakin! Kunhan se vaan pysyy aivan, aivan salassa. Se ei milloinkaan tule ilmi, ei milloinkaan. Mutta ajattele kuinka ihanaa olla niinkuin ei mitään ja kuitenkin sydämessään odottaa noita salaisia hetkiä! »Miksi tuo ihminen on niin iloinen?» kysyvät kaikki. Eikä kukaan aavista miksi tuntuu niin iloiselta.
UUNO: Ensin nähdä pari kertaa vuodessa, sitten joka kuukausi, sitten joka viikko, sitten joka päivä…
LEENA: Joka päivä? Jos vaan voi pitää salassa…
UUNO: Ensin puhella kaukaa, sitten lähempänä, sitten koskettaa kättäsi, sitten hyväillä sinun tukkaasi, sitten…
LEENA: No ja mitä sitten? Suudella sinua ja puristaa rintaani vasten?… Sitähän minäkin tahdon.