UUNO: Sitäkö sinäkin tahdot? Sinä puhut nyt vähän toisin kuin viimeksi.
LEENA: Taidan puhua. Ja niin puhunkin. En tiedä miksen sitä sinulle tunnustaisi.
UUNO (sisäisessä taistelussa, äkkiä päättävästi oikealle puhelutorveen): Isä, pyysitte ilmoittamaan—Leena on täällä. (Leenalle): Järjestää välimme niinkuin sinä olet ajatellut on mahdotonta. Ainoa mahdollinen on, että matkustan.
LEENA: Eroaisimme—? Ja hyvästittä!—Kun saisin ottaa sinua kaulasta ja hyväillä vähäsen, tulisit kohta järkiisi.—Uuno! Täällä ei ole ketään! (Kuunneltuaan vasemmalla ovella.) Viereisissä huoneissa ei myöskään ole ketään—Uuno!—Uuno!
UUNO (rajussa mielenliikutuksessa): Mutta etkö siis ymmärrä, että jos nyt puristan sinut syliini, en voi enää matkustaa, en ikinä enää päästä sinua, en ikinä!—ja salaisuutemme tulee ilmi!
LEENA (neuvotonna, asemaansa tuskastuneena takoo nyrkkiä toisen käden kämmentä vasten).
UUNO: Niin, Leena, semmoinen on luontoni: joko—tahi!—Mistään välitiestä en tahdo tietää, se on minulle ilmaa!
VALTANEN (oikealta, kuivasti): Hyvää päivää, tyttöseni,—hauska nähdä.
—Oletko oikein juoksemalla tullut, kun noin läähätät?—(Uunolle):
Herra van der Vaer ei ole vielä saapunut?
UUNO: Ei. Eikä saavukaan. Hän olisi toki voinut ilmoittaa,—vaikkapa vaan puhelimitse.
VALTANEN: Ja kuulumisesi? (Leenalle).