(Vajoo hiljaa nojatuoliin.)
LEENA (hätääntyy): Setä, setä, ehkä näin väärin!
UUNO (hyvin kiukkuisesti): Pysy totuudessa! (Hiljemmin): Hän kestää jo hyvin.
VALTANEN: No, nyt lapseni, olemme keppikerjäläiset.
UUNO: Emme toki läheskään. Miljoonien omistajiksi jäämme vieläkin. Mutta myönnän, että tässä tarkastuksessa olisi tirehtöörin pelastaminen teidän kannaltanne katsoen ollut tärkeämpi kuin koskaan ennen. Ja kun minä nyt matkustan, niin se olisi kai vieläkin tehtävissä.
VALTANEN: Siksikö sinä matkustat?
UUNO: Matkustan heti. Toimikaa niinkuin minua ei olisi olemassa. Ja pian, pian!—Tässä puhelin!—No!—No!
VALTANEN: Minä en aijo auttaa häntä.
UUNO (hykertää tyytyväisenä kämmeniään, itsekseen): Oivallista!
Oivallista!
(Mäiskäyttää äkkiarvaamatta isäänsä voimakkaasti olalle.)