ROUVA VALTANEN (loistavana): Mitäkö minä siihen sanon…!
UUNO: Aivan kuin kaikkein vaatimattomimmat ihmiset elävät…
ROUVA VALTANEN (Valtaselle yhä loistavampana): Onko totta mitä tuo Uuno puhuu?
VALTANEN (nyykyttää myöntävästi päätään).
ROUVA VALTANEN: Martta, Leena, te todistatte … olenko minä koskaan mitään hartaammin toivonut … saan aikaa … voin puhua … seurata kaikkea mitä tapahtuu…
VALTANEN (itsekseen): Että minulla pitääkin oleman niin viisas poika!
UUNO (lähestyy äitiään ja Marttaa): Ja sitten—tuota noin…
VALTANEN (nousee jännittyneenä seisaalleen, kuin olisi kysymys elämästä tai kuolemasta): Varovasti, varovasti, Uuno!
UUNO (puoliääneen äidille ja Martalle): Isä on kadottanut kaiken omaisuutensa,—kaiken!
MARTTA (myös puoliääneen): Mitä sanotkaan!—kaiken omaisuutensa! Isä raukka!