— Ja sen minä sanon, etten ikipäivinä tahtoisi muuttaa täältä pois, — en vaikka! — sanoi hän kiihkoisesti.
— Sen sinä olet sanonut niin monta kertaa, että kyllä se jo tiedetään, — sanoi Johannes synkästi.
Alina rupesi rummuttamaan sormillaan pöytään.
Kaikki olivat vaiti.
Ja tämän äänettömyyden aikana Henrikille selvisi paljon asioita. Siinä se siis oli syy, ettei Johannes ruvennut puhumaan heidän yhteisestä tulevaisuudenhaaveestaan!
Äänettömyyden lopetti mamma. Hän nousi ja sanoi.
— Eiköhän meidän matkailijamme ole väsyksissä? Aika taitaa jo olla panna levolle.
Kaikki muut nousivat nyt myöskin.
Hyvää yötä sanoessa Alina pidätti Henrikin kättä niinkuin olisi tahtonut jotakin sanoa, mutta muutti sitten aikeensa ja vaan itsekseen huokasi. Hän meni ensimäisenä ulos huoneesta.
Henrikille ja Uunolle oli makuusijat valmistetut saliin. Sänkyjen puutteesta oli toinen sija laitettu lattialle. Henrik sanoi rakastavansa maata lattialla ja otti siis sen sijan. Se oli oven vieressä, josta mentiin lapsenkamariin, eli Johanneksen ja Alinan makuuhuoneeseen. Johannes oli lapsen synnyttyä muuttanut työhuoneensa vinnille.