— Eikö Alina ole Savossa ollut? — sanoi Uuno.
— En koskaan.
— Siellä on maa ihan epätasainen, mäkiä yhtämittaa ja laaksoja ja järviä jokapaikassa, — se on niin vaihtelevaa ja hauskaa, — pääsi Henrik puhumaan.
— Vai niin, — sanoi Alina.
— Ja kun me matkustimme puolitoista päivää ja oli vaan yhtä lakeutta, ja kyliä, talot taloissa kiinni, minä ajattelin koko ajan: millä ihmeellä ne ihmiset tuommoisessakin kylässä saavat päivänsä kulumaan!
— Oi voi, — sanoi Alina: — joka tähän on tottunut, ei ikinä vaihtaisi muuhun. En minä missään, en missään muualla tahtoisi elää kuin Pohjanmaalla.
— Ihmeellistä, — sanoi Henrik. — Mutta kun Alina ei ole nähnytkään
Savoa.
— Kyllä minä tiedän, se on semmoista pientä-nättiä, — ei näe pitkälle, mäet ja metsät ovat edessä — — mutta täällä meillä on taivaanranta auki, näkee niin pitkälle kuin silmä kantaa, täällä tuntuu olo niin vapaalta, saa hengittää pohjaan asti, — voi, voi!
— Niin, ja hyvä olisi, jos joskus vähän vähemmänkin näkyisi, että paremmin näkyisi mikä aina on silmäin alla, — sanoi mamma tuntuvan hermollisesti.
Alina sävähti punaiseksi.