— Voi, voi, tulkaa nyt kuuntelemaan, mamma soittaa niin mainioita vanhanaikaisia kappaleita, teidän pitää tulla.
— Mennään vaan, — sanoi Alina ja otti Johannesta kainalosta.
Johannes tuli kovin hyvilleen ja he menivät kaikki mamman kamariin.
Kun he tulivat, pani mamma kitarrin pöydälle.
— No, soitappas nyt vaan mamma, — sanoi Johannes leikkisällä äänellä.
— Enhän minä niitä osaa, muuten vaan tässä hupsuttelin. Mutta Alina soittaa myöskin. No? Otappas kitarri.
— Minäkö? — sanoi Alina sysäten kitarria luotaan, — en vaikka! Johan nyt soittaisin noin monelle kuulijalle.
Tuli jotakin toista kuin mitä Henrik oli tarkoittanut ja sentähden hän ei enää vaatinutkaan mammaa soittamaan. Henrikistä näytti asiat tämmöisiltä: Johannes ja Alina olivat sopineet keskenään, mutta mamma ei tiennyt heidän sopineen, sillä muuten hän ei olisi kieltäytynyt soittamasta. Parasta oli siis jättää tuo soitanto johonkin toiseen tilaisuuteen, jolloin Alinaa ei ollut saapuvilla, ja nyt ruveta pian puhumaan jostakin kaikille yhteisestä aineesta. Mutta kun Henrikin piti keksiä jokin semmoinen aine, ei hän sitä keksinytkään. Hän pani kaikki voimansa pakoittaakseen itseänsä löytämään, mutta vaikka hiki nousi hänen otsaansa, ei hän löytänyt. Sen sijaan hän vaipui mietiskelemään ihan joutavia asioita, kenkänsä kärkiä, siitä meni ikkunan läpi vaahteraan, tuli takaisin ja ajatteli että voisi ruveta puhumaan siitä hirveän suuresta palmikosta, jonka hän oli nähnyt eräällä neidillä. Jos alottaisi näin: tuosta Alinan palmikosta juontuu mieleeni — j.n.e. Mutta näitä arvellessa aika kului eikä keskustelusta tullut mitään. Vihdoin hän teki viimeisen ponnistuksen ja suoraan käski itsensä puhumaan, tuli mitä tuli.
— Tämä pohjanmaa on kaikki vaan yhtä tasankoa, — sanoi hän.
— Niin, eikö teillä siellä Savossa ole tasankoja, — vastasi Alina katsahtaen kulmiensa alta epäilevästi Henrikiin, jonka kanssa hän nyt ensi kertaa puhui.