— Mamma soittaa nyt vaan, — sanoi Uuno ja nousi ottamaan kitarria alas.
Silloin oli vähän hämärä, sillä taivas oli mennyt pilveen niin ettei kesäinen koi valaissut. Avatusta ikkunasta kuului tuulen suhina vaahteran ja sireenien lehdissä ja ihan ikkunan luona kukkiva omenapuu tuoksahteli sisään.
Mamma näppäsi sormillaan kitarrin kieliä ja jo tämä viritys viritti heti myöskin Henrikin ja Uunon mielen.
— Voi, voi, — sanoi Henrik.
— Kuinka tuo on tuttua, — sanoi Uuno.
Mamma alkoi soitella vanhoja nuoruutensa ajan lauluja, joita ei enää kukaan nykyajan ihminen tuntenut. Ne olivat viattomia, reippaita, usein marssin tahtiin meneviä kappaleita, ja toisinaan, omituinen innostus tuntui niiden äkillisesti muuttuvissa repriiseissä. Kitarrin heikko, hymisevä ääni vei mielen kauas pois nykyhetkistä, kauas entisyyteen, hänen omiin, Henrikille ja Uunolle tuttuihin kertomuksiin hänen nuoruutensa päivistä, silloisista tavoista ja tapahtumista. Mitä mamma oli ennen näin kertonut, se oli niin painunut poikien mieliin, että he näkivät jokaisen yksityiskohdan ihan elävänä edessään — jokaisen luonteen, jokaisen ulkonäön, jokaisen tilaisuuden, jonka mamma oli kuvannut. Kaikki hänen sukulaisensa olivat vanhoja aatelissukuja, maakartanoiden omistajia, ja kaikilla niillä oli omituiset vaiheensa, pitkät romaaninsa. Myöskin papan kosimishistorian hän oli monasti kertonut, — kertonut oman romaaninsa, kuinka hän oli jättänyt papan tähden kuuluisan komean kotinsa, jossa hänellä oli valta tehdä mitä ikinä tahtoi, — jossa kaikki olivat häntä palvelleet ja sanoneet "armolliseksi fröökinäksi", — jättänyt ja muuttanut sydänmaan yksinäiseen pappilaan, jossa he usein saivat puutettakin kokea. Ja liikutuksella olivat lapset aina kuulleet tätä mamman kertomusta, se oli heille pyhä kertomus, sillä hehän olivat papan ja mamman, kertomuksen sankarien lapsia.
Ja kun nyt kitarri alkoi soida, vyörähti taas kaikki tuo mieleen — kauan sitten olleet ja eläneet ihmiset, tapaukset, — ne ihan kuin kuiskuttelivat huoneessa, ihmiset puhuivat yhä vieläkin sitä mitä ne silloin olivat puhuneet, — elivät yhä vielä samoin kuin silloin, kärsivät, rakkauden nimessä jättivät sukunsa ja mukavuutensa — —
— Ei mutta missä Johannes on, kun hän ei ole kuulemassa, — sanoi
Henrik haltioissaan, kun mamma oli lopettanut vanhan poloneesin: —
Hänen pitää välttämättä tulla.
Ja Henrik ei voinut pidättää, vaan meni toisiin huoneihin Johannesta hakemaan. Hän tuli saliin, mutta siellä ei ollut ketään; niin hän meni ruokasaliin. Siellä oli Johannes ja Alina.
He seisoivat molemmat vieretysten. Ja Henrik huomasi, että Alina pani äkkiä kätensä pois Johanneksen kaulalta ja että he luultavasti olivat suudelleet toisiansa. Henrik tahtoi ensin vetäytyä takaisin, mutta sekään ei enää oikein sopinut. Silloin hän sanoi: