He tulivat pois, ja Johannes oli koko ajan niin ajatuksissaan ettei pystynyt mihinkään puheihin.
Vasta illallispöydässä, teetä juodessa, Johannes alkoi jälleen voida seurata mitä juteltiin, ja kun hän huomasi, että Alina on itsepäisesti vaiti, rupesi hän sitä peittääkseen epäluonnollisen puheliaaksi.
Heti illallisen jälkeen Alina katosi ja Johannes tuli taas hajamieliseksi ja alkoi nyppiä viiksiään. Yhtäkkiä hän silmät rypyssä meni päättäväisesti siitä samasta ovesta, minne Alinakin oli mennyt. Silloin mamma sanoi Henrikille ja Uunolle:
— Ja tulkaa te nyt minun huoneeseeni.
He menivät sinne.
Mamman vuode oli jo laitettu. Ikkuna oli auki ja läpinäkyvät ikkunaverhot hiljaa pullistuivat tuulessa liikutellen sisäkukkien lehtiä.
— Istu vaan, — sanoi hän Henrikille, joka haki itselleen paikkaa ja epäili istua pehmeälle vuoteelle.
Uuno istui tuolille hänen suurilehtisten palmukasviensa väliin. Ja mamma itse nojatuoliin.
— Ja tuossa on kitarrikin vielä, — sanoi Henrik huomattuaan seinässä mamman vanhan kitarrin. — Ja siinä on kaikki kielet. Soita mamma, ei mutta todellakin —.
— Enpä taitaisi muistaa, vaikka olenhan minä sitä kielissä sentään pitänyt.