Henrik, joka oli suu auki kuunnellut tätä keskustelua ja ihmeissään tuijottanut Johannekseen, ihan säpsähti, kun tämä kääntyi hänen puoleensa ja hänen piti jotain sanoa.
— Katsos, Johannes, et sinä sentään ihan oikeassa ole. Voihan ihmisellä olla kaikellaisia haluja, jotka hänen elämäänsä määräävät — —
— Johan sanoin, että mitään erityistä — — alkoi Johannes taas samalla pänttäävällä äänellä, mutta Henrik keskeytti hänet:
— Ei, odota, — sanoi Henrik, — en minä sitä tarkoittanut. Sanon vaan, että ihmisellä saattaa olla erityisiä haluja ja toiveita, jotka hänen tulevaisuuttansa luovat — —
— Ei koskaan onnistu, — sanoi Johannes väliin.
— Olkoon sitten, ei koskaan onnistu, mutta ainakin kaikki hänen pyrintönsä ja puuhansa tarkoittavat sitä yhtä, ja voihan ajatella että kun kaikki sitä yhtä tarkoittaa niin vihdoin toive toteutuukin. Esimerkiksi nyt tuo meidän toivomme, että kerran yhdymme jälleen vanhassa kodissa. Miksei se voisi toteutua, mutta jos se toteutuu, niin meidän halumme tähdenhän se silloin on toteutunut. Siis me olemme luoneet kohtaloamme.
— Tietysti, se nyt on niin päivän selvää, — sanoi Uuno melkein ylenkatseellisesti, kun ei muka niin yksinkertaista asiaa ymmärretä.
Mutta Johannes oli keskipaikoilla Henrikin puhetta yhtäkkiä vaipunut ajatuksiinsa. Hän meni ihan sanattomaksi, nyppi vaan pieniä viiksiään ja tuijotteli milloin minnekin.
Ja sittemmin, koko aikana kun he olivat Johanneksen kodissa, Henrik huomasi, että joka kerta kun vaan tuli puhe tästä heidän tulevaisuudenhaaveestaan Johannes samalla tavalla vaipui ajatuksiinsa, meni sanattomaksi ja tuijottaen nyppi huuliaan.
Hän, Johannes, joka sinä huutokauppa-yönä oli noussut ylös ja sanonut: minä rupean papiksi, hän nyt ei ruvennut puhumaan tästä heidän toivojensa toivosta! Ja eikö se kuitenkin ollut ratkaisevana juuri hänelle silloin? Oliko hän siis vähitellen kadottanut uskonsa siihen?