Henrik ei löytänyt mitä sanoa, sitä vähemmin, kun kiirehdittiin. Mutta
Uuno keksi:
— Sinä sanot, että ihmisen kohtalo ei riipu hänestä itsestään, vaan jostain muusta. Hyvä. Mutta olethan sinä pappi ja se nyt kumminkin oli ihan sinun oma aikomuksesi ja tahtosi jo puolikymmentä vuotta sitten.
Johannes nosti silmäkulmansa ja katsoen Uunoon sanoi:
— Kuka sen on sanonut?
Uuno mietti vähän ja sanoi sitten varmasti:
— Sen sinä olet itse sanonut.
— Minä olen voinut sanoa paljon, mutta sen minä tiedän itsessäni, että minä, oikea minä, en ole koskaan aikonut erittäin juuri papiksi tai miksi muuksi. Mutta olot ja asianhaarat ovat minun puolestani päättäneet ja ratkaisseet kaikki.
Uunon mielestä tämä lause oli epäselvä ja hän otti sen peräytymisen merkiksi ja sanoi voitonvarmana:
— Sinä sanot että niinkuin lastu laineilla, mutta minä sanon, että muodostan elämäni juuri siksi miksi tahdon: luen ylioppilaaksi, sitten maisteriksi, sitten ehkä vielä edemmäs — ja antaudun sitten yleiseen — valtiolliseen elämään. Niin teen minä ja sitä vasten vaan keinunkin laineilla.
— Sinä et ole vielä merellä ollutkaan, — sanoi Johannes hiljaa, ja oli vähän aikaa vaiti, mutta sitten hän taas suuttuneesti sanoi: — Sehän nyt on merkillistä, etten saa ymmärtämään! Sinäkin Henrik!