— Siis ei ihminen ollenkaan olisi kohtalonsa herra, — tarttui Uuno heti perille tultua.
— Ei olekkaan. Ihminen on ainoastaan niinkuin ajelehtiva lastu: laineet sitä heittelevät ja sen on vaan pysytteleminen pystyssä siellä missä kulloinkin on.
— Ja kuitenkin, jos olisit hiukan paremmin pitänyt varasi, niin et olisi täällä, vaan ihan toisaalla, — ei Uuno voinut olla sanomatta.
— Sitä vastaan on minulla varalla väite, joka on hyvin pätevä, sanoi
Johannes: — jos olisin joutunut muualle, enhän silloin olisi tavannut
Alinaa!
Johannes katsoi Uunoon niinkuin olisi lausunut ihan peräymättömän todistuksen, ja odotti Uunon vastausta.
Uuno puolestaan katsahti Henrikiin ja heidän katseensa tapasivat toisensa. He muistivat mitä juuri äsken olivat puhuneet Alinan sopivaisuudesta Johannekselle.
— Silloinhan se olisi vaan sattuma, että minä tapasin Alinan ja nyt olen hänen kanssaan naimisissa, — toisti Johannes, kun epäili, ettei Uuno ymmärtänyt. Hän katsahti sitten Henrikiin, mutta tämäkin oli vaiti.
— Ei mutta näyttää todellakin niinkuin ette ymmärtäisi! — Ja korottaen ääntänsä hän jatkoi tavu tavulta: — Minä sanon, että eihän se voi olla sattuma, että minä ja Alina olemme tulleet yhteen! Se tahtoo sanoa: kaikki mikä nyt muodostaa minun elämäni, sehän olisi silloin vaan sattuma: Alina, Aarne —!
Ja taas Johannes katsoi heihin, vastausta odottaen. Hän vihdoin kiivastui, ja hänen hermokkaat silmänsä tällöin vielä enemmän pyöristyivät.
— No sanokaa nyt mitä ajattelette!