Salissa oli suuri epäjärjestys syntynyt Henrikin ja Uunon vuoteiden vuoksi. Harmoonio oli siirretty uunin eteen, laaja keinutuoli nurkkaan. Henrikin tyynyn ympärillä seisoi korkeita kolmijalkaisia kukkatelineitä, jotka olivat sinne siirretyt Uunon sängyn tieltä. Täytyi liikkua varovasti, ettei jotakin maahan kukistaisi. Vesikarahvi ja kaksi juomalasia oli pantu pöydälle keskelle lattiaa.
— Kylläpä hänessä on pippuria! — sanoi Uuno, heti heidän päästyään saliin ja ovien sulkeuduttua joka puolelta.
Henrik huokasi ja alkoi riisuutua.
Samoin teki Uuno, eivätkä he sen koommin mitään puhuneet, paitsi juuri mennessä peitteen alle Uuno sanoi:
— Kyllä minä Johanneksen sijassa sen opettaisin. "Vaimo seuratkoon miestänsä", ja sillä hyvä. Meidän Johannes se vaan liiaksi punnitsee ja ottaa sydämmelleen kaikkia pikkuseikkoja.
Kun ei Henrik vastannut mitään, ei Uunokaan enää puhunut sitten muuta, vaan kääntyi äkkiä seinään päin ja hiljeni.
Lakanat vuoteissa olivat uuden uutukaiset, — hyvin hienot, ja niissä näkyi suurilla punasilla ompeluksilla merkittynä: A. B.
Uunon puolelta jo alkoi kuulua hiljaista pihinätä, joka vähitellen muuttui rauhalliseksi kuorsaamiseksi.
Mutta Henrikin päällä oli jokin kamala painostus. Jokin suuri suru teki tuloa, tai oliko jo tullut. Kauan hän ei saanut sanoja ilmaistakseen itselleen hänen oman surunsa syytä. Ja niinkauan hän saattoi toivoa, että se voi puhaltua poiskin. Mutta sitten ne sanat tulivat, — tulivat säälimättöminä, musertavina ja kahlitsivat surun pysyväiseksi hänen sydämmeensä: "Johannes on onnettomasti naimisissa!" sanoi hän itsekseen ajatuksissaan.
Ja niinkuin kahlittu, vaikka tietää kahleet rautaisiksi, ensi hetkenä koettaa riuhtoa itseänsä irti, niin Henrik, heti kun nuo sanat tulivat, viskautui niiltä pakoon.