"Suutelivathan he toisiansa", — ajatteli hän. Mutta kahle tempasi hänet takaisin: "Alina on kaunis, nenä niin nätisti pyöristyy ja musta etuhuuli niin viehättävästi tulee eteenpäin: — se suuteleminen on ihan eri asia."
"Mutta tämäniltainen tapaus saattoi olla sattuma, — jotain ikävää oli varmaan tapahtunut ennen meidän tuloamme." Ja siihenkin oli heti vastaväite: "Huomattava oli päinvastoin kuinka kaikki, mamma, Alina ja Johannes koettivat jotakin salata, puhuivat vähän epäluonnollisesti ja usein joutuivat tuskalliseen äänettömyyteen. Selvä on, että he salasivat juuri tätä onnettomuutta."
"Mutta Johanneshan niin kiivaasti väitti avioliittoa kohtalon määräämäksi välttämättömyydeksi, — sanoi sitä ainoaksi elämäkseen!" — Ja vastaväite sanoi: "Voihan onnettomuuttakin pitää välttämättömyytenä."
"Kuinka voisi ajatellakaan, että tämä avioliitto olisi muuta kuin onneton! Johannes sanoi, että hän on papiksi tullut päästäkseen papiksi kotipitäjään, eikä ensiksi sisällisestä vaalista. Se on: hän tahtoi toteuttaa heidän yhteisen elämänihanteensa. Mutta Alina teki tämän toteutumisen mahdottomaksi, — onnellisen toteutumisen. Tässä on siis edessä suuri, syvä tragediia."
Näitä miettiessä Henrik kuuli, että viereisen huoneen toisessa ovessa joku kulki ja ikäänkuin vihaisesti, vaikkei kovasti, paiskasi oven kiinni. Askeleista päättäen se oli Alina. Arvattavasti oli lapsi, vieraiden tähden, siirretty tästä huoneesta mamman huoneeseen, koska Alina liikutteli esineitä hyvin kovalla kolinalla, aukasi ja taas työnsi kiinni jonkun laatikon, sitten kolisteli muualla ihan kuin olisi pannut jotain kokoon.
— Joko taas! Tuskin on entisestä selvitty, — kuului nyt Johanneksen hillitty, synkkä ääni saman seinän takaa.
Alina ei vastannut mitään vaan jatkoi entistä kolinaa.
— Ajattele vähän mitä vieraammekin tästä sanovat.
— Saattepahan sitten rauhassa istua mammanne ympärillä. Mutta sen minä näytän, että semmoisia sanoja ei sanota minulle!
— Mitä hän sitten sanoi erinomaista, en minä mitään erityistä huomannut.