— Vait!
Se oli Alinan raivokas ääni. Henrikin sydän kouristui, sillä hänestä näytti, että sen sanan kanssa oli tehty joku ruumiillinen uhkaus. Tämän perästä hiljeni kaikki. Joku tuntui rupeavan liikkumaan. Mutta se olikin vaan Uuno toisella puolella huonetta. Hän heräsi puoli valveille, katsahti pelästyneesti Henrikiin ja sanoi:
— Mitä se oli?
— Ei mitään, ei mitään, olet varmaan nähnyt unta, — sanoi Henrik hiljaa hänelle.
— Aha, — pani Uuno ja nukkui taas, pari kertaa rauhallisesti nielaistuaan.
Mutta seinän takaa kuului taas jotain sanoja, joita Henrik ei eroittanut Uunon kanssa pidetyn välikeskustelun tähden. Hän eroitti vaan Alinan loppusanat:
— omassa huoneessani, niin minä lähden matkaani.
Ja Alina kulki, avasi oven ja meni toiseen huoneeseen.
— Alina! — sanoi Johannes hänelle, mutta hän ei vastannut. Siinä äänessä oli surua, nöyrtymistä, hätää, rukousta.
Sitten kaikki menivät siitä huoneesta ja tuli haudan hiljaisuus.