Ei epäilemistäkään enää! Kaikki on rikki. Henrikiä rupesi niin itkettämään, että hänen piti painaa kasvonsa tyynyyn tukahuttaakseen tyrskähdykset.
Ikäänkuin paetakseen sitä rajatonta surua, joka häntä uhkasi, hän katsahti vaistomaisesti ulos, näkyisikö siellä yhtäkään tähteä, ja löytäisikö hän sieltä saman lohduttajan, kuin huutokauppayönäkin. Mutta taivas oli harmaassa puolihämärässä ja se pilkutti epäselvästi kukanlehtien välitse. — Hän koetti ajattelemalla pakottaa esille vanhan tunnelmansa. Silloin hän muisti, että hänen lohduttajansa sanoi muinoin: "minä olen teidän kaikkien yläpuolella, kaikki mitä on nyt tapahtunut, on vaan pienen pieni osa siitä, mitä tällä hetkellä tapahtuu maailmassa". Tämä oli tarkoittanut lohdutusta silloisen huutokaupan vuoksi. Mutta jos saman sovittaisi tähän tapaukseen tänä yönä, silloin pitäisi ajatella: kaikki, mitä tuolla seinän takana äsken tapahtui, on vaan pienen pieni osa samallaisista tapauksista, jotka tapahtuvat maailmassa. Ja ihanhan se sopiikin. Eihän tässä oikeastaan ollutkaan esillä mitään muuta kuin kaikkialla tavalliset asiat: anopin ja miniän väliset suhteet, joista hän oli niin paljon ennen kuullut ja lukenut. Siis tämäkin todella oli "pienen pieni osa"!
Tämä ajatus tuntui ikäänkuin arvostelevan myöskin mammaa, ja sitä Henrik ei ollut vielä ikänään tehnyt. Sentähden koko ajatus tuntui hänestä katkeralta ja kolkolta ja hän olisi mielellään torjunut sitä luotaan, mutta se tuli itsestään, sillä se oli selitys ja tavallaan lohdutus. Mamman ei olisi pitänyt pistellä Alinaa! Miksei mamma soittanut! Miksi mamma soimasi Alinaa niin moneen kertaan, vaikka näki Alinan olleen poissa suunniltaan! Eikö mamma nähnyt, että tämä ristiriita repii Johanneksen sydäntä, että Johannes vaan siksi on niin kurjan näköinen.
Ja Henrikin ajatukset toivat yhtäkkiä niin paljon syytöksiä mammaa vastaan, että hänen piti ruveta etsimään puolustuksia hänelle:
Mamma raukka rakasti Johannestansa ylitse kaiken, ja kun hän tiesi, että Alina on esteenä Johanneksen sisimmän toivon täyttymiselle, ei hän voinut rakastaa Alinaa, vaan luultavasti vihasi tätä.
Siinähän tämän ristiriidan synkkyys onkin, että sen syyt ovat niin selvät ja niin mahdottomat muuttaa: Alina on pohjalainen, pohjalainen luonteeltaan, kasvatukseltaan, puheenparreltaan, ajatuksiltaan, mieliteoiltaan; — Johannes sitävastoin elää vanha koti mielessä, ja riutuu hiljakseen kadottaessaan päivä päivältä luottamustaan siihen tulevaisuuteen, jonka nimessä hän on valinnut elämänsä tehtävän, mamma taas näkee selvästi ristiriidan eikä voi sulattaa sitä, että onnettomuus pesiytyy Johanneksen elämään heille kaikille vieraan, kehittymättömän olennon vuoksi.
Mitä enemmän Henrik ajatteli, sitä selvemmäksi hänelle tuli, kuinka mahdoton on sopusointu noiden niin erilaisten ihmisten välillä. Ja hän vaan ihmetteli, kuinka hän ennen ei ollut tullut asiaa tältä kannalta ajatelleeksi, vaan oli kuvaillut suhteita täällä erinomaisiksi ja luullut vaan tekevänsä pienen huvimatkan veljensä lämpimään kotiin.
Oli kulunut jo hyvä aika Henrikin näitä miettiessä.
Silloin ovi seinän takana taas aukeni ja kaksi astui hiljaa sisälle,
Johannes ja Alina. Henrik kuuli selvästi, että Alina itki katkerasti.
Sitten kuului, että he riisuutuivat ja menivät vuoteihinsä, mutta eivät
puhuneet sanaakaan keskenään.
Henrik oli otaksunut, että Alina lähti aikeessa jättää kotinsa, ja hän oli luullut, että jokin suuri ratkaisu oli tapahtunut. Mutta nyt hän huomasi, kuinka järjetön hänen otaksumisensa oli ollut. Mihin olisi Alina yöllä voinut lähteä? Ei suinkaan maantielle! Ja eihän heillä ollut edes muita huoneita, jossa hän olisi voinut viettää yönsä erillään. Ja miksi hän olisi oikeastaan erillään maannutkaan!