"Se on sentään suuri onni, että he ovat pakoitetut olemaan yhdessä huoneessa," — tuli Henrik ajatelleeksi. "Ja eivätkö he jo sanoneetkin jotain toisilleen?" Henrik oli pelkkänä korvana.

Tämä takaisin-tulo kovasti rauhoitti Henrikin mieltä, niin että hän yhtäkkiä suu auki nukkui, jaksamatta ottaa selvää rupesivatko Johannes ja Alina keskenään puhumaan vai ei.

Seuraavana aamuna, kun he tulivat ruokasaliin kahville, tutki Johannes hyväähuomenta sanoessa Henrikin silmistä oliko tämä mitään kuullut, ja jäi nähtävästi siihen uskoon, että kaikki oli siltä puolelta hyvin. Tämän jälkeen hän kuiskutteli jotain mamman kanssa, ja heidän mielialassaan ei koko sinä päivänä saattanut huomata mitään erilaista verraten eiliseen. Alina, joka näyttäytyi vasta päivällisen aikaan, oli myöskin aivan samallainen kuin ennen.

Kolme päivää kului näin ilman mitään erinomaista. He tekivät visiitin vanhan rovastin luo, sitten kävivät yhdessä pappilanväen kanssa kuuluisalla Suomensodan taistelupaikalla ja toisena päivänä kävivät muutamien sivistyneiden talonpoikien luona, joissa paikoissa kaikkialla aterioittiin ja kestitettiin sanomattomasti ja Alina osoitti tavatonta sukkeluutta seurustelukeskustelussa, — ominaisuus, joka heidän muiden luonteelle oli ihan vieras. Alina jätti sentähden heidät kaikki täällä kovin pieniksi ja ihan takapajulle, ja Henrik teki kaikessa hiljaisuudessa sen johtopäätöksen, että täällä Alina vasta oli sitä mitä hän oli, ja että hänen mielitekonsa oli juuri seurustelu ihmisten kanssa, jota vastoin Henrik ja erittäinkin Johannes vetäysi mielellään pois paljojen ihmisten läheisyydestä ja nautti luonnosta. Mutta kun nyt pohjanmaalla ei luonnosta mitään nautintoa ollut, niin olihan se ihan luonnollista että täkäläisten ihmisten nautinto oli oleva jotain muuta.

Kotimatkalla Henrik kysäsikin mammalta, jonka kanssa hän ajoi, rakastiko Alina seuraelämää.

— Ensin alussa, — sanoi mamma ja hänen kasvoissaan värähti kylmyys ja epäystävyys, — juoksi meillä alituiseen kaikellaisia tyttöjä, Alinan tuttavia, rupesivat tulemaan suurissa seuroissa hänen entisestä kotipitäjästään asti. Kyllä oli naurua ja kikatusta kaikissa huoneissa silloin, — olivat kuin kotona meillä, ja Johannes raukka pakeni ja piiloutui niin hyvin kuin taisi. Alina otti asian hyvin leveästi, — sinä tiedät, hän on niin kasvanut isänsä luona, — aina kahvi pöydällä, monenlaista leipää — menot nousivat ihan uskomattomiin. Noh, se on totta, omasta kodistaanpa hän rahat on tuonut, se ei kuulu minuun, — mutta Johannes raukka, häntä minun oli sääli. Kuitenkin, — se tunnustus minun täytyy Alinasta antaa, — kun hän vihdoin huomasi kuinka vastenmielistä tuo alituinen seuraelämä Johannekselle oli, lopetti hän kerrassaan kaikki, mutta — niinkuin hän on äärimmäisyyksien ihminen — meidän talomme muuttui melkein liiankin yksinäiseksi.

— Se on kummallista, — sanoi Henrik, — ja hän näyttää kuitenkin niin säälimättä panevan vastaan muutamissa muissa asioissa, joita Johannes toivoo.

— Sinä huomasit? Niin, niin, — huokasi mamma, — hänessä on tuota inhoittavaa pohjalaista itsepäisyyttä ja ylpeyttä.

— Mutta minä en ymmärrä, mitä siinä ylpeydellä on tekemistä?

— Minua vastaan, rakas Henrik, minua vastaan hän on. Hänestä näyttää, että niinkauan kuin Johannes on pohjanmaalla, niin Johannes on hänen, mutta jos he muuttavat meidän puolelle, niin hän ikäänkuin luopuu Johanneksesta ja antaa hänet minulle. Sitä hän pelkää, rakas Henrik, sitä vaan. Parempi ikuinen sota, näetkös, kuin sitä. Parempi kiduttaa, riuduttaa —