— Mamma, sinä puhut hänestä niinkuin hän olisi hyvin paha ihminen?
Kuinka se nyt oikeastaan onkaan?
— Oh, Henrik, jos se mies kestää tätä kaikkea, niin minä ihmettelen.
— Niin, minä kuulin kaikki, mamma, — tunnusti nyt Henrik.
— Sen arvasin. No, oliko kaunista?
— Se oli hirmuista.
— Te raukat, tulitte tänne, ja semmoista pitää teidän näkemän! Se on anteeksiantamatonta!
— Mutta mamma, — sanoi Henrik vähän ajan kuluttua, — ehkä olisi parempi, jos sinä vetäytyisit täältä pois?
Mamman silmät vettyivät ja sen huomattuaan lisäsi Henrik:
— Joksikin ajaksi vaan —
— Olen paljon sitä ajatellut, mutta sitä en voi, — sanoi mamma kyynelien läpi. — Ja ajattelehan itse, minä olen ainoa, joka täällä tuen Johannesta, ymmärrän häntä ja toivon sitä, mitä hän toivoo. Muuten kaikki sekin menisi ikuisiksi hukkaan.