— Mutta jospa se saakin mennä, — sanoi Henrik ja hän sanoi, mitä nyt itsekin ensikertaa tuli ajatelleeksi: — jospa se on meneväkin hukkaan! — sanoi hän.
— Niin ei ajattele Johannes, minä tiedän sen, hän elää yhä, yhä samasta toivosta.
— Oletko varma siitä? — sanoi Henrik. Mutta vastauksen sijasta mamma sanoi:
— Ja minne minä menisin?
Henrik koetti ajatella minne, mutta hän ei keksinyt.
Hänen piti oikein katsahtaa mammaan, sillä ensikerran eläissään hän tuli ajatelleeksi, että tämä mamma on samalla myöskin yksi ihmisistä, — että hänen todella täytyy jossakin erityisessä paikassa asua ja tulla toimeen.
— Ja sitten olen minä ihan turha kapine maailmassa, — sanoi mamma yhä enemmän kyyneltyen. — Te muut olette hajallanne, sinä asut Helsingissä, jonne minun on hyvin, hyvin vaikea tulla, — Johannes on ainoa, jota minä voin auttaa ja palvella. — Mutta sama se, voinhan kysyä Johannekselta itseltään.
Henrik tunsi, että hän oli tullut alalle, jossa hän ei ollut ratkaisija, ja hän vaikeni.
Kotiin tultua ja illallisen syötyä, kun he istuivat kuistilla ennen maatapanoa ja Alina oli sisällä Aarnea kylvettämässä, kysyikin mamma Johannekselta, kuitenkin teeskennellen asian ihan keveäksi itselleen:
— Ja mitä sinä sanoisit, Johannes, jos minä alkaisin niinkuin lähteä teidän luotanne?