Johannes vilkasi ensin Henrikiin epäillen, että tämä oli jossakin tekemisissä mamman kysymyksen kanssa. Mutta kun hän ei löytänyt sieltä mitään perustusta epäilykseensä, sanoi hän iloisesti mammalle:
— Ja milloin sitten?
Ennenkuin mamma ehti vastata, tuli Alina samassa ulos kuistille.
— Kuuleppas Alina ihmeitä, — sanoi Johannes: — mamma kun aikoo lähteä matkoille.
Alina samalla tavalla ensin käännähti ja vilkasi ympärilleen kaikkiin. Heti sen perästä veri syöksähti hänen kasvoihinsa ja terve riemastuksen puna tuli hänen poskiinsa, jota peittääkseen hän kääntyi muka korjaamaan kuistin pylväiden väliin ripustettua verhouudinta.
— Vai niin, — sanoi hän poispäin kääntyneenä, pitkään, teeskennellyn ihmettelevällä äänellä: — Milloin mamma sen on päättänyt?
Mamma ei vastannut mitään, vaan penkkiin katsoen hieroi sormellaan siinä jotain rakoa.
Henrikiin teki tämä keskustelu kovin kipeätä, sillä mammahan oli vaan aikonut Johannekselta kysyä mitä tämä ajattelisi jos hän lähtisi, mutta Johannes ja Alina otaksuivat hänen jo miettineen minne matkustaa ja tehneen päätöksensä. Ja ainakin Alinan riemastus oli jotenkin huonosti salattu.
Samassa Alina kuitenkin näytti huomaavan asian outouden, ja yhtäkkiä kääntyen päin hän sanoi todellisesti kummastelevalla äänellä.
— Mutta minne mamma sitten matkustaisi?