Hirmuisen lujaa tahdon voimaa tähän yritykseen vaadittiin Henrikiltä. Kuinka hän ensiksikin alkaisi puheensa, kuinka pyytäisi saada puhutella, hän kun ei vielä kertaakaan ollut Alinan kanssa kahdenkesken ollut eikä suurin mitään hänelle erikoisesti sanonut tai edes tarttunut koskaan hänen sanaansa. Ja kerran, kun rovastin luona oltaessa oli pyydetty illalliselle ja he jäivät muiden mentyä viimeisiksi verannalle, kahdenkesken, niin Henrik oli tuntenut olonsa sangen tukalaksi, ei ollut voinut katsoa Alinaa silmiin eikä keksiä mitään puhuttavaa.
Johanneksen tähden hän kuitenkin tahtoi tehdä ankaran yrityksen ja pakoittaa itsensä puhumaan, niin vaikealta kuin se näyttikin.
Mutta seuraavana päivänä — se oli jo perjantai ja sunnuntai-iltana he olivat tulleet, — ennenkuin hän vielä ehti mitään tehdä aikeensa toteuttamiseksi, kävi niin, että Alina itse pyysi saada puhua hänen kanssaan kahdenkesken.
Se tapahtui niin odottamatta, ettei Henrik ehtinyt valmistua ja oli ensin hyvin hämillään, ei voinut sinnepäinkään nostaa silmiänsä Alinaan; hän näki ainoastaan mitä oli maassa, eikä olisi sentään sitäkään katsellut.
— Kun minusta näytti, että Henrik voi ymmärtää mitä toinen, — taikka, minä tarkoitan, kun Henrik — kun minä näen että Henrik on huomannut kaikki, — alotti Alina, mutta hylkäsi esipuheensa, ja sanoi suoraan: — — Eikö Henrikistäkin tämä elämä ole ihan kauhea!
— Mutta eikö sitä voisi parantaa, — sanoi Henrik ja vilkasi Alinaan, jonka jälkeen hänen silmänsä pysyivät jo metrin verran ylempänä maanpintaa.
— Parantaa? Niin no mitä muuta tässä koetetaankaan? Mutta se on — huh, se on vaan niin mahdotonta, niin mahdotonta —.
— Niin, sanoi Henrik, — teillä taitaa olla niin erilaiset sympatiat —
— Mitä Henrik tarkoittaa?
— Muuten vaan, kun Alina esimerkiksi ei mitenkään tahtoisi asua muualla kuin Pohjanmaalla.