— Oi voi, senkö Henrik on pannut mieleen mitä silloin puhuttiin — silloin mamman kamarissa? Minulle on aivan yhdentekevä missä me asumme, tässäkö puustellissa vai Savossa, — ihan yhdentekevä. — Johan minä olen kotini jättänyt, lisäsi hän hiljaisemmalla äänellä ja Henrik huomasi, että hänen sieramensa liikahtivat ja alaleuka värähti. — Kyllä se oli minulle vaikeata, minä rakastin niin kotiani, — voi, voi, — kaikkea mikä oli kotona, ja ystäviäni. — Voi tietääkö Henrik, meillä oli Putte niminen hevonen, joka tunsi niin minua — minä kun annoin sille sokeria ja leipää, mitä sattui olemaan taskussa ja minä kannoin aina jotain taskussa vaan sitä varten, — niin se tunsi niin minua, että kun vaan näki, heti paikalla rupesi tulemaan luokseni, valjaissakin, voi, voi, ja kerran minä viettelin sen rappusille, se nousee ensimäiselle asteelle, sitten toiselle, sitten kolmannelle, ja voiko Henrik ajatella! tulee kuin tuleekin porstuaan, — palkit ryskäävät ja narisevat, — mutta Putte astuu vaan yhä edemmäs ja minä sain sen narratuksi papan kamarin ovelle asti, mutta ne kuulivat — meillä oli vieraita, kuten aina, meillä kävi hirveän paljon vieraita, aina talo täynnä vieraita, — niin, ne kuulevat ja juoksevat kauhistuneina, kädet ilmassa porstuaan. Syntyi hirveä hälinä, joku rupesi huutamaan apua. Pappa ei saanut Puttea kääntymään, porstua oli ahdas, piti viedä omaan kamariinsa ensin ennenkuin sai Puten kääntymään, ja ukko — (tässä Alina nauroi niin ettei voinut kertoa edemmäs) — ja ukko — hahahaha — ja ukko — hahahaha. Enhän minä voi — hahahaha —
Henrik rupesi nyt nauraen mainitsemaan heidän samantapaisesta hevosestaan Pollesta siellä vanhassa kotipappilassa. Silloin vasta Alina sai naurunsa hillittyä, ja melkein totisena saneli Henrikin kertomukseen: jaa, — jaa. Mutta heti sen loputtua hän muuttui ihan totiseksi ja jatkoi siitä, missä ei vielä ollut hevosesta puhunut:
— Kaikki minä jätin, ja päätin elää vaan Johannesta varten. Minun ystäväni eivät ensin ymmärtäneet että minä olin niin päättänyt. He tulivat usein meidän luoksemme tänne ollakseen minun kanssani niinkuin ennenkin. Mutta vähitellen he ovat huomanneet, että minä tahdoin heistäkin erota. Ei minulla ole mitään muuta kuin Johannes. Kuinka Henrik siis luulee, etten minä olisi valmis muuttamaan hänen kanssaan tästä puustellista toiseen! Mutta jos olen jättänyt kaikki, joille minä olen jotakin ollut, niin tahtoisin nyt olla sen sijaan jotakin hänelle, mutta sitä minä en saa, en, sillä mamma tekee hänelle kaikki, mitä hän tarvitsee, melkein kaikki, hoitaa hänen lapsensakin. — Enhän minä sano, kyllä meillä on hirveän paljon apua mammasta, mutta kuitenkin. Ja jos nyt me vielä muutamme sinne, niin mitäs minä sitten —! Ei Henrikin pidä luulla, että minä tahtoisin että mamma muuttaisi meiltä. Minä vaan en tahdo sinne muuttaa; kyllä Johanneksen kanssa sinnekin, mutta ei hänen. Kun mamma eilen sanoi, että hän matkustaa, niin minä tulin iloiseksi, niin, en tiedä itsekään miksi, mutta minä luulin, että hän aikoo vaan joksikin ajaksi —. Mutta kyllä minä suostun, että hän asuu meillä täällä, mutta ei vaan siellä. — Ymmärtääkö Henrik? — sanoi Alina lopuksi, kun Henrik, vastaamatta mitään, pysähtynein katsein tuijotti häneen.
— Kyllä, kyllä, — tokasi Henrik heräten ajatuksistaan. Hän ei ollut kuullut monimutkaista loppuosaa Alinan puheesta. Sen sijaan oli alkuosa, eli kertomus Alinan kodista, niin elävästi vaikuttanut häneen, että hän ikäänkuin nyt vasta tutustui Alinaan. Tähän asti hän oli Alinasta ajatellut vaan: Johanneksen vaimo, mutta nyt hän ensi kerran ajatteli: ihminen. Ja siitä hetkestä saakka hän taisi katsoa Alinaa silmiin, eikä ainoastaan että taisi, vaan vieläpä tuijotti niihin voimatta kääntää katsettaan pois. Tuolle vieraalle, nuorelle, elävälle ihmiselle hän saattoi sanoa "sinä" ja sai olla ihan-ihan tuttava! Se tuntui Henrikistä tällä hetkellä tavattomalta etuoikeudelta ja suorastaan onnelliselta. Ja kaikki hänen ajatuksissaan kääntyi ihan nurinpäin: Sehän olikin Alina, joka oli kadottanut vanhan kotinsa, tutut uksen ulvahdukset, kotivaahterat, aitat ja yliset, — ei tosin minkään huutokaupan tähden, vaan rakkaudesta Johannekseen, Henrikin tuttuun veljeen, — jättänyt omin ehdoin, jättänyt vanhan pappansa ja nuoret ystävänsä, joiden kanssa seurusteleminen oli ollut hänen elämänsä.
Henrik olisi vieläkin suu auki tuijottanut Alinaan, mutta kun tämä kysyi: ymmärtääkö Henrik? — täytyi hänen pian vastata: kyllä, kyllä, — ja teeskennellä niinkuin hän olisi kuullut kaikki.
Alina rupesi jatkamaan, mutta silloin Henrik vajosi taas omiinsa. Ja kun hän jälleen heräsi, puhui Alina jo ihan toisista asioista, — kesän lämpimyydestä, Henrikin tietämättä milloin hän oli mennyt yli tähän aineeseen.
Ollakseen näyttämättä tyhmältä Henrik sanoi:
— Minusta vaan tuntuu, että kaikki tulee vielä hyväksi.
Alina katsahti vähän kummastuen, mutta iloisesti Henrikiin.
— Hyväksikö? Kuinka niin? — sanoi hän.