Siis Henrikin sanat eivät olleet mikään vastaus Alinan viimeiseen puheeseen. "Mitä ihmettä hän onkaan minulle puhunut?" — ajatteli Henrik, mutta itse asiassa ei hänestä tuntunut tarpeelliselta saada sitä tietää, sillä Alinan alkusanoista hän oli tämän niin perin pohjin ymmärtänyt, että kaikki seuraavat sanat olivat tarpeettomat, — ymmärsi yhtä hyvin kuin olisi ymmärtänyt oman sisarensa tai itsensä.
— Minusta Alina niin sopii Johannekselle, ettei kaksi ihmistä voi sen paremmin toisilleen sopia, — sanoi Henrik.
— Niinkö? — sanoi Alina eikä voinut pidättää itseään kyyneltymästä:
— Ja minä aijon puhua noista asioista mamman ja Johanneksen kanssa, — sanoi Henrik.
— Mitä Henrik aikoo puhua? — sanoi Alina säikähtyneenä ikäänkuin peläten, ettei Henrik ollut sittenkään kuullut mitä hän oli puhunut.
— Ole vaan ihan rauhassa.
— Niin, — sanoi Alina, — tiesinhän minä, että sinä ymmärrät minua.
Ja hän antoi kättä Henrikille kyynelten puhjetessa hänen silmiinsä.
Heidän mennessään, kutitti myöskin Henrikin nenää.
Henrik oli nyt kaksinkertaisesti perheen sisäisimpiin asioihin vihitty.
Ja se teki hänet tavallaan onnelliseksi tässä onnettomuudessa.
Puhumaan hän ei sentään tullut tilaisuuteen Johanneksen kanssa koko seuraavana päivänä. Sillä se oli lauantai ja Johannes istui aamusta asti ylhäällä vintikamarissaan työskennellen seuraavan päivän jumalanpalvelusta varten. Hän sen kuin pistäysi vaan syömässä ja kahvia juomassa.