Nyt kun veljet olivat tulleet, tahtoi hän valmistaa jotain erinomaisempaa, sillä he eivät olleet vielä koskaan kuulleet hänen saarnaavan.
Hän koetti sovitella kokoon parhaimpia paikkoja entisistä saarnoistaan ja keksiä uusia ajatuksia.
Mutta vaatiko hän itseltään liikoja, vai mikä siinä oli, ei hän tahtonut saada aikaan mitään tyydyttävää: kaikki tuntui niin kaukaiselta. Teksti oli 1 Joh. 4: 16-21:
"Ja me tunsimme ja uskoimme sen rakkauden, jolla Jumala meitä rakastaa. Jumala on rakkaus, ja joka rakkaudessa pysyy, hän pysyy Jumalassa, ja Jumala hänessä. — Siinä täytetään rakkaus meissä, että meillä olisi turva tuomiopäivänä; sillä niinkuin hän on, niin olemme me myös tässä maailmassa. — Ei pelko ole rakkaudessa, vaan täydellinen rakkaus ajaa pois pelvon, sillä pelvolla on vaiva; mutta joka pelkää, ei hän ole täydellinen rakkaudessa. — Me rakastamme häntä, sillä hän rakasti meitä ensin. — Jos joku sanoo: minä rakastan Jumalata, ja vihaa veljeänsä, se on valehtelia; sillä joka ei rakasta veljeänsä, jonka hän näkee, kuinka hän taitaa Jumalata rakastaa, jota ei hän näe? — Ja tämä käsky on meillä häneltä: joka Jumalata rakastaa, hänen pitää myös veljeänsä rakastaman."
Tekstin toinen osa oli kertomus rikkaasta miehestä, joka helvetin liekeissä tuskaillen pyysi Abrahamia lähettämään kerjäläinen Latsarus kastamaan sormensa pää veteen ja jäähdyttämään sillä hänen kuumaa kieltänsä. Se on: ettei Jumalan edessä ollut eroitusta kerjäläisen ja rikkaan välillä.
Yhdistää näitä aineita tuntui Johanneksesta tällä kertaa tarkoituksettomalta. Sillä ei hän tahtonut puhua siitä kuinka rikkaan täytyy köyhää rakastaa ja tälle osoittaa hyväntekeväisyyttä. Hän aikoi puhua jotain omista kokemuksistaan, rakkaudesta yleensä, — ylemmästä ymmärryksen langasta ihmisten välillä, samalle tasalle kehittyneiden ihmisten sielujen yhteydestä.
Katsoessaan vintikamarin ikkunasta Johannesta vei milloin mikin ajatus mukanansa äärettömiin syvyyksiin. Näin eivät ajatukset olleet vielä koskaan häntä temponeet, kuin nyt, hänen tietäessään että veljet tulevat kuulemaan. Hänellä tuntui olevan ihan äärettömät ainehistot, — mistä lienevätkään nyt yhtäkkiä esiinkumpuneet. Hän koetti kirjoittaa ne niin hyvin kuin taisi paperille ja pani suurta huolta muotoon. Aina hänellä oli jotakin vielä korjattavaa, ne eivät tyydyttäneet häntä semmoisina kuin olivat paperilla. Ei hän myöskään saanut niitä tyydyttävästi yhdistetyiksi, sillä vaikka kauniina itsessään, ne sisällisesti rikkoivat toisiansa. Sen monimutkaisen, hienon kutouksen asemesta, jota hän taisi pitää koossa ajatuksissaan, hänelle tahtoi tulla paperille jonkunlaista köyhää, kömpelöä, epätasaista ja ikävää filosofiaa.
Sentähden mitä enemmän aika kului, sitä tuskallisemmalla voimainponnistuksella Johannes koetti saada jotain kokonaista syntymään. Hän soimasi itseään, ettei ollut ennen alottanut, ja hän vihdoin päätti ryhtyä vieläkin johonkin toiseen tavallisempaan aineeseen, mutta samassa taas sanoi itselleen, ettei hän toisesta aineesta enää ehtisi mitään kunnollista saamaan. Niin että Johanneksen kasvot olivat jotenkin rypyssä ja hermot valloillaan, kun hän sunnuntaiaamuna varhain tuli alas ja yhtyi siellä oleviin kirkonmatkapuuhiin. Kaikki häntä hermostutti, enin kuitenkin mamman kunnioitusta ja ihailua säteilevä kysymys:
— No, ja mistä sinä saarnaat tänään?
Sen sanottuaan mamma, ihan kuin pelästyen, katsoi häntä silmiin.