Johannes hillitsi itseänsä kuitenkin jotenkin hyvin, paitsi juuri lähtiessä hermostus taas oli päästä purkautumaan, kun hänen mielestään ihan turhaan viivyteltiin ja tehtiin liian suuria varustuksia. Aivan kuin hän olisi luvannut jotain erinomaista! Hän itse oli jo kauan ollut lähdössä, ryytimaan keskipaikoilla.
— Eikö siitä nyt vihdoinkin päästä liikkeelle, — sanoi hän kääntyen taloon päin ja antaen molempien kämmeniensä retkahtaa vauhdilla alas.
Vähän aikaa hän seisoi ja hengitti nenäänsä, mutta kun mamma kuistilta taas kääntyi sisälle jotakin vielä hakemaan, sanoi Johannes kaiken malttinsa menettäen:
— Ja nyt minä menen. — Kääntyi ja läksi menemään.
Näin hän tuli kulkemaan muiden edellä, jotka huomattuaan hänen kärsimättömyytensä kiiruhtivat perässä.
Päivä oli jo aamusta asti kovin lämmin. Pelloilla oli vielä eilinen tukahduttava kuumuus, joka tyynen yön aikana ei ollut ehtinyt hälvetä.
Uuno oli saavuttamaisillaan Johanneksen, ja mamma tuli kiirehtien, punaisena ja hengästyneenä, liian pitkillä askeleilla, pidellen rinnallaan astuvan Henrikin käsivarresta. Kun hekin olivat saavuttamassa, kääntyi Johannes taaksensa.
— No, entä Alina? — sanoi hän suurin silmin ja tilille vaativasti katsoen mammaan, ikäänkuin mamma olisi estänyt Alinaa tulemasta.
— Ei hän tullut.
Henrik tiesi, että mamma oli päinvastoin kehoittanut Alinaa tulemaan mukaan. Mutta Johannes nähtävästi kuvaili, että mamma ei ollut sitä tehnyt, kohautti hermostuneesti olkapäitään ja läksi edemmäs.