Mutta kirkkoväkeäkin jo näkyi joka suunnalta. Varmoina ne ajoivat sinne, selkä koukussa. Olihan heillä palkattu pappi, joka oli heille saarnaava puolen tunnin perästä. Sukeltua sammakoksi ruislaihoon viileiden ojaruohojen siimekseen olisi hänestä tuntunut nyt ainoalta toivottavalta, — kadota näkymättömäksi ja levätä, levätä, levätä. — Kuka on tehnyt sen, kuka on luonut sen vääryyden, että minun täytyy saarnata määrättyinä aikoina, avata suuni silloinkin kuin mieli on syttä pimeämpi. Sen suurempaa vääryyttä ei maailmassa ole. Tekisi mieli huutaa apua, paeta, tai ottaa itsensä vaikka hengiltä, — ja kuitenkin täytyy astua kirkkoa kohden, tervehtiä ystävällisesti pitäjäläisiä, heittää ohi mennessä heille pari sanaa, suu luonnottomassa irvessä, avata sakastin ovi, pukea yllensä musta viitta ja nousta saarnastuoliin.
Kirkkomäelle tultuaan, hymyiltyään tutuille, hän astui sakastiin. Ja tervehdykseksi lukkari ilmoitti sen harmillisen uutisen, että rovasti ei tule saapuville. Johanneksen oli siis toimittaminen alttaripalveluskin.
Lukkarin mentyä Johannes istui masentuneena tuolille, toinen käsi pöydälle ja toinen polvelle. Ohimo painui pöydän reunaa vasten ja silmä katsoi lakastuneena jotain rakoa permannossa.
"Jumala sinä, auta minua, — anna minulle anteeksi kaikki minun syntini! Minä tiedän että sinä sanot: mene ja sovi ensin sen kanssa, jolla on jotain sinua vastaan. Mutta enhän voi mennä nyt heitä puhuttelemaan, kun täytyy ensin saarnata. Minä teen sen jälestäpäin, kunhan nyt vaan autat minua, niin että voisin pitää ajatuksiani koossa ja onnistuisin."
Mutta ei hän tuntenut mitään vahvistusta. Päinvastoin, Hän ikäänkuin tuli vaan varmemmin vakuutetuksi siitä, ettei Jumala ollenkaan käskenyt hänen mennä nyt laulamaan alttarille ja saarnaamaan. Hänen silmänsä painuivat väsymyksestä kiinni. Ajatus liikkui pimeässä tyhjyydessä, niinkuin avaruudessa, jossa ei ole päivää eikä yötä eikä mitään rasitusta.
"Taitaisi se olla suuri urotyö Sinun kunniaksesi, joka olet totuus, jos minä pakenisin täältä. Tai menisin kirkkoon ja sanoisin, etten voi saarnata, en nyt, enkä koskaan, ja selittäisin syyn siihen. Selittäisin, että koko tämä kirkko ja se, että kello on 10, on pelkkää lasten leikkiä totuuden rinnalla. En menisi alttarille, vaan istuisin poikittain kaiteelle, jalat kirkkoon päin; tai palmunoksa kädessä kulkisin ja huiskisin ja huutaisin: ulos, ulos täältä! Ei totuus ole täällä!"
Johannes kavahti ajatuksistaan, jotka alkoivat huimaisten hämmentyä uneksi. Ja hän näki taas tutun sakastin ja kuuli urkujen sävelen ja ihmisjoukon astuntaa ylös rappusille ja sitten sisälle kirkkoon.
"Sitä en minä voi tehdä", — ajatteli Johannes ja rupesi koneentapaisesti pukeutumaan asianomaiseen pukuun. — "Puhun mitä sylki suuhun tuo. En välitä onnistuuko taikka ei."
Kirkosta kuului jo viimeinen virrenvärssy. Väkeä oli kokoontunut vähänlaisesti, enimmäkseen vaimoväkeä ja vaan harvakseltaan ukkoja oikealle puolelle. Lehterit olivat melkein tyhjät.
Henrik ja Uuno istuivat oikealla, neljännellä penkillä ensimäisestä, mamma istui eri tuolilla vasemmalla, penkkien edessä.