— Kellekäs sitten?
— No samallaisia eläviä olentoja, kuin me, on muuallakin.
— Mistä sen tietää?
— Koska tietää, että on toisia maailmoita, jotka ovat suurempia, rikkaampia, valoisampia ja tuhat kertaa sopivampia elämälle kuin meidän maapallomme.
— Saattaa olla, mutta emme me niihin asioihin voi mitään perustaa, sillä emme voi koskaan saada niistä tietoa.
— Siinäpä juuri erehdytkin. Me voimme saada niistä tietoa ja saamme yhä enemmän. Ja minä sanon sinulle: se, mikä elättää minua, on juuri toivo, että kerran saamme siitä tiedon, — jollei minun eläessäni, niin ainakin minä tahdon parhaan kykyni mukaan myötävaikuttaa sinnepäin.
— Niin, — sanoi Johannes miettiväisenä, — Uuno sanoi minulle, että sinä aijot ruveta työskentelemään observatoriolla?
— Minä en riipu observatorioista, — sanoi Henrik.
Sitten oli vähän aikaa äänettömyyttä heidän välillään. Johannes rupesi hiljaa silittämään etusormellaan pöydän reunaa ja katsoi samaan paikkaan. Sitten hän sanoi:
— Tiedätkös, minä luulen, että tuo tähtitiede on yksi niitä hienoimpia viettelyksiä: se lupaa niinkuin muka tietoja jumalasta, mutta itse asiassa lykkää kaikki tyyni tulevaisuuteen. "Emme vielä tiedä, mutta saamme tietää," — sanot sinä. Mutta Jumala eli totuus, pitää kuitenkin olla semmoinen, jota jokainen aina voi oppia tuntemaan, jos vaan tahtoo katsoa ja kuunnella.